Rv 11+0

Terkut jouluähkyn ja yötyön keskeltä! Meillä vietettiin jouluaattoa vasta tänään kun vuorotyöläisten joulu on vähän mitä on.. No jouluherkut nautiskeltiin tänään, hyvää oli! Maukkainta oli suolattu poro ja mummon sienisalaatti, unohtamatta äipän peruna-lohisalaattia. Nam!! Meillä ei siis nautita ihan perinteisen kaavan jouluruokaa.. Vaikka sitäkin pöydästä löytyy. En ole oksentanut myöskään pariin pvään, joten jes!

Jouluaattoyönä harjoiteltiin vähän töissä uuden ultralaitteen käyttöä ja työkaverin kaa vilkastiin mitä siellä masun suojissa näkyy. No yksi pieni sinttihän siellä näytti kovasti huitovan käsiä ja jalkoja.:') Mikä hassu, hassu hetki.. Siitä seurasi myös tietynlainen mielenrauha. Minun pieni taistelijavauva, tahtoo niin kovasti syntyä meille kaikista epätodnnäköisyyksistä huolimatta. Hän on tervetullut, äiskä oottelee ja N tulee oleen ihan paras isoveikka.<3

Mukavaa joulunaikaa kaikille! Täällä maataan väsymystä pois ja voidaan pahoin, edelleen. Mikään ei tunnu helppaavan olotilaa, no ensi vuonna viimestään.;)

Rv 10+2

Oli kyllä viikot sekaisin kun aloin tänään miettiin missä mennään. Kumma homma miten paljon vähemmän sitä voi stressata toista odottaessa? Vaikka toki tiedostaa että raskaus on riskejä täynnä. Niitä on silti turha stressata etukäteen, että "mitä jos.." Mun pää ei kestäis enää sellasta jossittelua! Asiat kohdataan sitten kun ne tulee eteen ja sillä sipuli.

Mun perhe tietää raskaudesta, myös isä. Hänen ensireaktionsa oli ollut tyyliin "ei sitä nyt kahta kannata yksin alkaa hoitamaan." Mutta sehän oli odotettavissa, ja oikeastaan kaikkien muidenkin reaktio on ollut sama. Useammat työkavereistanikin tietävät asiasta ja parhain kommentti oli että "no ehdithän sää vieläkin sen abortin tehdä." Öö aijaa, sanoinko tosiaan jossain vaiheessa meneväni tekemään sen?? Juuri kun olin todennut lyhyesti ja ytimekkäästi että odotan, odotan yksin ja olen päätökseni tehnyt. En tiedä oliko henkilöllä korvia ollenkaan sit.. Loukkaannuin hieman. 

Vatsa on pullahtanut esiin, housut kiristävät. Se vaan on pullahtanut, tunnen ja näen sen. Mutta se menee silti täysin lievän "jouluturvotuksen" piikkiin. :D Mua myös ummettaa ihan suunnattomasti! Ekaa kertaa elämässäni suunnilleen. N:n odotuksessa taisin juoda kahvia aikalailla läpi raskausajan, niin se piti vatsan toiminnassa. Nyt kun oon kuukauden ollut juomatta kahvia, niin vatsa laiskistunut puoleen entisestä. Karmee tunne, kun yleensä joka päivä saa istua hotelli helpotuksessa. En tiedä, oon yrittänyt nakertaa luumuja ja juoda nestettä. Pitää vissiin turvautua kohta lisälaksoihin. Ja mitähän on vielä tiedossa kun tässä vaiheessa jo näin ummettaa, äh.

Väsyttää ja etoo edelleen.. Ehkä sekin on silti vähän helpottanut entisestä. Nyt mulla alkaa kolmen päivän vapaat ennen joulun yötyöputkea ja pitää koittaa levätä. Ajateltiin myös käydä moikkaan joulupukkia napapiirillä. :)

Mukavaa joulunodotusta ihanille lukijoille! <3

Rv 9+6

Täällä on ollut hetkittäin nyt "OK" olotila, vaikka laatta onkin lentänyt tuttuun tapaan. Pitää vaan muistaa syödä säännöllisesti. Jos syöminen jää siihen pisteeseen kun on todella huono olo, seuraa oksennus. Väsymys on ja pysyy edelleen. Rintoja särkee niin että tuntuu kuin koko rintalasta olisi hakattu. Rinnat on entisestään isommat ja nännipihatkin levinneet ihan.. Tuntuu ihan ku ne ei ois omat ollenkaan!! :D

Kävin tänään verikokeissa, missä seulottiin trisomia tms.?? Ja jotain muutakin ilmeisesti. Niin ja pissatestit sukupuolitautien testausta varten, Ultra-aika tuli myös eilen ja se on 5.1.2016 sitten. Sitä odotellessa...

Eka neuvola takana. Ei kehumista. Paino on taas aika korkea ja tuun oleen kauhee norsu kesään mennessä. Ei voi kun sinnitellä. Mulla on vaan jotenki maailmanlopun fiilis tästä raskaudesta, siis siinä mielessä, että tuntuu kuin kadottaisin kroppani taas. Tilalle tulee vieras möhömaha joka ahistaa kuukausi kuukaudelta enemmän ja lopulta kaikki huipentuu (taas) siihen perseen kahtia halkeamiseen. Ellei vatsan. Siis voi hyvää päivää, en kestä ajatella. Vauvan voisin ottaa, mutta en tätä raskausprosessia. Tää on niin vika kerta.

Mulla on taas työputki menossa ja oon joutunut yhdelle työkaverille paljastamaan asian, kun yövuorossa voin pahoin. Inhoan selittelyä, en haluaisi selitellä kenellekkään mitään. Tekis mieli huutaa koko maailmalle että jättää mut rauhaan. Stressaa tää työkin kun pitäs jaksaa opiskella ruotsia ja tehdä hulluja työputkia kaiken tän keskellä. Nuuttikin on kipee, taas. Mutta ei mikään kotiin jääminenkään houkuta. Tarvisin vaan lunkimpia työputkia.:/

Ystäväni joka käyttää Tinderiä kertoi selanneensa M:n siellä. Mitä sen ukon päässä oikeesti voi liikkua?! Miten se voi jatkaa elämäänsä ja alkaa selaileen tinderistä heti uutta???! En vittu käsitä. Ja mua vaan kuvottaa! En tosiaan halua kuulla siitä ukosta enää ikinä mitään, joten parempi että jatkaakin valitsemallaan tiellä!

Kohta on joulu. Sekin menee töissä, yötöissä. Eli sumussa mennään.. Ensi vuoden ois parempi olla hieman valoisampi kun tää loppu vuosi.:(

Voi elämä tätä olotilaa. Ellotus jatkuu ja on tosi paha olo koko ajan.:( No tällehän ei varmaan loppua näy vielä viikkokausiin. Tän pahoinvoinnin seurauksena mun henkinen kantti kärsii myös.. Kaikki tuntuu vaikealta ja väkisin vääntämiseltä. Ajoittain jopa tää ihmisen alku mun sisällä.. Se tuntuu välillä vastenmieliseltä. Luulen että johtunee tästä mun olotilasta nyt vaan.. Alan väsyä kun koko ajan  pitäs olla pää pöntössä!

Perjantainahan piti olla se varhaisultra. No eipäs ollutkaan kun lääkäri perui ajan. Päätin sitten olla menemättä koko ultraan ja kävin neuvolassa juttelemassa terkan kanssa. Meen sitten np-ultraan kun sen aika on, varmaan joskus kuukauden päästä? Neuvolassa päästin ulos sellasen vollotuksen tästä mun tilanteesta että oksat pois. Onneksi tuttu terkka suhtautui niin ihanasti, että sekin meinas itkettää vaan lisää itsessään.. (Hormonit!!)

Nyt vaan toivon kädet ja jalat ristissä ettei siellä ole kahta! En vaan kestäis sitä, en selviäis siitä. Joten toivotaan ettei mua kohdella niin julmasti. Väsyttää ihan julmetusti ja koitan nukkua aina kun mahdollista. Tosin se on mahdollista vaan N:n päikkäriaikaan päivisin. Tekis mieli vaan itkeä ja puhista.. On niin väsynyt olo ja kaikin puolin paska! Alotin taas työputken, joten on taas olsennuksessa pitelemistä jokunen vuorokausi. Arggg... Niin, ja löysin oikeasta rinnastani ison patin, mikä on kipeä. Pitäiskö huolestua? No huolestuin joka tapauksessa.

P niinkuin pahoinvointi

Se on täällä taas. Pahoinvoiva olo on läsnä nyt oikeastaan 24/7. Heräsin viime yönä kahden maissa siihen, kun oli paha olo.. Lopulta ei auttanut kun nousta ylös ja syödä vähän jotain ja se onneksi helpotti jotta pääsin unille takaisin. En ole kertaakaan vielä oksentanut, mutta kaikki tuoksut tekee melkeinpä pahaa. Tuoremehu, mandariinit, smoothiet ja bulgarialainen jogurtti menee suht helposti alas. Kyllä se tosiaan äkkiä unohtuu miltä tää raskaana oleminen tuntuu, mutta mun puolesta vois olla viimenen kerta. Tietysti kun arkea pyörittää yksin, niin tällainen puolikunto itsellä vaikuttaa heti kaikkeen. Oon ärtyneempi ja väsyneempi N:n kanssa, ja tuntuu etten jaksa mitään töiden lisäksi. Tekis mieli vaan maata ja nukkua... Joo, ja tää väsymys. Ugh. -_-

No piti saada vähän valittaa. Perjantai on silti pian täällä!

Huomenta klo 16..

Flunssaa pukkaa ja yötyöputki meneillään, vielä 1/3 yö ja kaksi aamuvuoroa perään. :(( Sitten perjantain odottelua, tuntuu että se on nyt mun jouluaatto. Aina etappi kerrallaan. Yritin nukkua tänään pitkään, ja sainkin melkein 7h unet kasaan. 

Ja nyt on pakko mainita, että näin ekan vauvaunen! Olin siinä mahani kanssa ja synnytin jossain epämukavassa paikassa välinpitämättömän kätilön kanssa?!! Mutta ainakin synnytys oli helppo! :D Plumps vain ja iso tyttövauva oli ulkona, haha.. Yli viisi kiloinen ja punatukkainen, pieni pullukka vauva?!:D Voi että oli huvittava uni, mutta silti söpö.

Raskausoireista rintojen arkuus ja vatsan turvotus ovat edelleen seuranani (kuten varmaan seuraavatkin kuukaudet). Tunnen jo kuinka tuo pieni sentin mittainen ihmisenalku on ottanut kroppani haltuun, ei vaan tunnu enää omalta. Käyn tietynlaista "luopumisprosessia" sen suhteen... Hieman pelottaa miten hormonit vaikuttavat tällä kertaa itseeni. Ainakin nyt pitäisi olla tasaisempaa kyytiä kun en ole käyttänyt hormonaalista ehkäisyä, toisin kuin ennen N:n syntymää söin pitkään pillereitä. N:n syntymän jälkeen olotila tuntui tosi sietämättömältä mielialavaihteluineen. Ehkä pyrin vaan luottamaan tulevaan ja tekemään parhaani. Kuvotusta on ollut vähän ilmassa, mutta ei pahastikaan. Ja ihoni on todella hyvässä kunnossa?! Vaikka N:n odotuksessa karmea akne valtasi hetimiten kasvojani.. Tunnen ajoittaista menkkajomotusta myös, etenkin jos olen kolannut ison pihani. Ja sen jälkeen tuntuu kuin sukkapuikolla pisteltäisiin kohtuun loppu päivä. Ja puhumattakaan väsymyksestä! N:n aikaan nukuin ekat kolme kuukautta kaiken vapaa-aikani suunnilleen. No kappas, eipäs ole mahiksia sellaiseen nyt! Väsymys ei ole saanut musta kuitenkaan yliotetta vielä, toivottavasti se pysyy siedettävänä. Satsaan kyllä nukkumiseen ja meen yleensä N:n kanssa yhtäaikaa pehkuihin ysin kieppeillä.

M:sta (eli ex-poikaystävästäni) ei ole kuulunut hiiskaustakaan. Välillä olo on ikävä. Näinkö mulle tosiaan taas tulee käymään -ajatukset valtaavat ajoittain mieltä, ja itken itseni uneen. Ystäväni Emmi kävi onneksi kahvilla muutama päivä sitten, ja sain hieman purkaa itkupakkiani kun hän halasi ja sanoi, että kaikki järjestyy kyllä, että olen voimakas äiti-ihminen. Se tuntui hyvältä ja loi toivoa omaan itseeni taas himpun verran enemmän. Kuinka paljon läheisten ihmisten sanat voivatkaan tukea, ja toisaalta puolestaan taas satuttaa...

Yöllisiä mietteitä

Sielä se vauva kelluu, mun kohdun uumenissa. Ihan käsittämättömän outoa. Minäkö muka raskaana? Miten parissa vuodessa ehtii jo unohtaa miltä tuntuu olla raskaana? Tosin mulla on ollut sellaiset kuvotukset parina päivänä, että tuli kyllä pikaiset flashbackit parin vuoden takaa! Mutta ison masun kanssa elämisestä on hatarat mielikuvat.

Mun mieli työstää edelleen sitä ajatusta, että M ei olekaan enää läsnä mun elämässä. Kauhea ajatus kun sitä ajattelee, mutta sitten kun mietin mitä kaikkea kauheaa hän sanoi mulle, niin hyväksyn hänen poissaolonsa. Mun mielestä hirmu vaikeeta antaa anteeksi ihmiselle pahoja sanoja lyhyen tuttavuuden jälkeen, vai mitä? Kun ei tunne toista ja silti loukkaa mitä syvimmin ja henkilökohtaisesti. Mun mielestä sellainen ei ole oikeutettua. Miksi sellainen ihminen sitten ansaitsisi tätä onnea ja mun rakkautta? En todella tiedä miten käyttäytyisin, tai pitäisi käyttäytyä, jos M lähestyisi mua vielä. Toki siinä ratkaisisi paljon se, miten hän sen tekisi. Luulen silti, että hänen ylpeä "macho" -luonteensa ei kyllä siihen taivu. Haluaisin silti tietää mitä hän ajattelee juuri nyt. Miten voi vaan unohtaa ne kaikki ihanat hetket, kaikki ne. :'(

Nuutti tuo onneksi niin paljon valoa ja rakkautta mun elämään! Enkä ehdi liikaa murehtia asioita kun käyn töissä ja kotona vipeltää parivuotias. Ja en voi olla kiitollisempi mun tukiverkostosta. Olen kertonut asiasta mun ystävälleni Emmille, serkkutytölleni sekä äidilleni. Voitte kuvitella, että äitini oli kaikista järkyttynein, mutta on ymmärtänyt kyllä kaiken ja ollut suurin tuki kun olen ollut hänelle rehellinen. Muut ihmiset saavat tietää vasta paljon myöhemmin, nyt riittää heidän ja teidän tukenne. <3

Tilasin Nuutille joululahjoja netistä, vihaan kaupoissa ravaamista! Viime jouluna pieni opiskelijabudjettini rajoitti lahjojen hankintaa, onneksi nyt on hieman parempi tilanne. Vannotin itselleni etten hukuta Nuuttia leluihin tai muuhun hömppään, kun oon tosi tiukkis asian suhteen arkena. En osta juuri koskaan Nuutille kauppareissuilta mitään hänen ollessaan mukana, sillä muutoin kauppareissuista tulee suoraan sanoen helvettiä. Ja koska joudun yleensä AINA menemään kaupoille N:n kanssa, niin hän on valitettavasti saanut oppia äidin kylmät konstit lelujen suhteen. :D Nyt jouluna otan siis vähän takaisin ja hemmottelen pientä murupalleroa. Tässäpä vähän koostetta mihin äiskä (ja Nuuttikin) on mieltynyt. :D

Kuvat:google.

Laittakaapas lahjavinkkejä 2-3-vuotiaalle pojalle. Erityisesti jos ois jotain pelejä tai muita kehittäviä leikkijuttuja.  :)

PS. Pelivinkkinä 2-3-vuotiaille lapsosille: Minä itse osaan vastata.
Meillä on ollut kyseinen peli tosi kovassa huudossa ja N rakastaa pelata tota, suosittelen suuresti!:)

Uusi missä viivyt -säpö

Vanha sähköpostini oli todellakin niin vanha, etten enää päässyt sisälle sinne. Uusi on jatkossa missaviivyt@gmail.com, johon voi halutessaan ottaa yhteyttä. 

Muutoin tänne ei kuulu poikkeavaa. Olo on hyvin raskautunut, jos näin voisi sanoa, ja oon vaan yrittänyt stabiloitua taas tästä elämäntilanteeni muutoksesta. Lieviä painajaisia oon nähnyt M:sta (joka on siis tätä nykyä ex-poikaystäväni). Ensin näin jopa päiväunilla unia siitä, kuinka halailen häntä ja suukotan. Unet oli todella hellyydenkipeitä? Onko se se kaipaus sitten, mikä jää taas. Yöaikaan unet ovat olleet hieman ahdistavampia, niitä en onneksi enää kunnolla edes muista. 

Valmistaudun nyt yövuoroon, joita on tiedossa kolme kappaletta. Olen lähes joka viikonloppu töissä. Teen nykyään yötyötä ainoastaan, josta olen pitänyt ainakin tähän saakka. Toivon että voin jatkaa tätä kesän alkuun asti, kunnes jään mahdolliselle mammalomalle. Ei tarvitse ainakaan nähdä liikaa ihmisiä! :D Olen alkanut todella pitää yötöistä, vaikka toki niissäkin on huonoja puolia pitkä litanja. 

No mutta, löpinät sikseen.

Torstai toivoa täynnä? Or not.

Eihän toista ihmistä voi mitenkään tuntea vajaa kolmen kuukauden seurustelun jälkeen. Olen silti todella järkyttynyt miten hän minua kohtelee, huomioonottaen että tätä ennen me emme ole kertaakaan riidelleet tai sanoneet pahaa sanaa toisistamme. Luulin todella merkitseväni hänelle jotain syvempää ja pysyvää. Emme ehtineet todellakaan sanoa rakastavamme toisiamme, ei me oltu vielä lähelläkään sellaista. Me vaan oltiin yhdessä paljon kun vielä joku viikko aika tahdottiin. Meillä oli aina tosi ihanaa ja kiihkeää. Mulle on henkilökohtaisesti tärkeää se, että koen fyysistä vetovoimaa siihen seurustelukumppaniin. Sitä ei meidän väliltä puuttunut, halusin häntä aina. 

Musta tuntuu että tähän astisista poikaystävistä hän on todella ollut siellä ylimmällä jalustalla, jota olen eniten halunnut miellyttää. Kaikista omista menneistä oppineena olen tiennyt millaista miestä etsin ja mitä olen valmis sellaisen eteen tarvittaessa tekemään. Tein siis kaikkeni hänen eteensä, jotta hänellä olisi ollut hyvä olla. Joustin, järjestin meille aikaa, kokkasin, nukuin hänen kuorsatessa korvaani (vaikka vihaan sitä kun joku kuorsaa)... Mietin vain mielessäni, että siedän kuorsauksenkin, jos se on Herra Oikea. En välittänyt hänen mennessään kavereiden kanssa juhlimaan, luotinhan häneen. Meillä meni siis kaiken kaikkiaan todella hyvin, ei olisi voinut paremmin mennä. Annettiin tilaa toisillemme, omille jutuille ja yhteisille. Ei puhuttu juuri tulevaisuudesta, mutta kukapa tuossa vaiheessa seurusteluaan juuri puhuukaan? Ainakaan tällaisessa "aikuisessa seurustelussa".

Kuvittelin siis hänen sanoessaan "miten tahansa valitset, tulen tukemaan sinua" pitävän paikkaansa. Olemme vaihdelleet viime päivinä viestejä, joissa hän ainoastaan syyllistää minua siitä, että en mene tekemään aborttia, koska hän niin haluaa. Hänen mielestään meidän ollessamme eri mieltä raskaudesta, minun tulisi tehdä kuitenkin kuten hän tahtoo. Hän syyllistää minun kävelevän hänen ylitsensä valitsemalla toisin. No haloo!! Kai nainen saa tänä päivänä vielä itse valita mitä kehollensa tekee? Kerroin hänelle, että jos vaatisin häntä väkisin osallistumaan ja vieläpä maksamaan elatusta tulevaisuudessa, silloin kävelisin hänen ylitseen ja pakottaisin tähän. Olen siis luvannut olla vaatimatta mitään, sillä hän ei halua omien sanojensa mukaan olla missään tekemisissä kanssani enää. Hän myös yrittää ylipuhua minua aborttiin sillä, että lupaa olla tukenani keskeytyksessä ja kehoittaa minua ajattelemaan meidän parempaa tulevaisuutta. Hänen mielestään lapsi pitää olla suunniteltu ja me voitaisiin kuulemma se suunnitella sitten joskus.

Kaikki tuo paskapuhe huutaa rivien välistä vain sitä, että hän yrittää kaikkensa jotta saisi tahtonsa läpi. Heti kun olisin tehnyt abortin, hän voisi kävellä tiehensä. Ja tällä hetkellä uskon noin 100%:sti että hän tekisi niin myös silloin. Enkä ole enää tässä pisteessä todellakaan miellyttämässä häntä ja hänen mielipiteitään. Minä en todellakaan tuollaista raukkaa elämääni tarvitse, ja sanoin sen hänelle kyllä suoraan. Harmillista että lapsillani tulee olemaan yhtä raukkamaiset isät, mutta en vain ole nyt parempia heille kyennyt ilmeisesti saamaan. Hän ei siis suostu ymmärtämään minun kantaani ollenkaan. Jauhatti vaan sitä kuinka itsekäs minä olen ajatellessani vain itseäni ja raskauttani, enkä häntä ja tulevaisuutta hänen kanssaan. Me ei siis todellakaan ymmärretä enää toisiamme. Lopulta kun mikään ei uponnut hänen kaaliinsa ja olin jo lopenuupunut viestitaisteluun, hän veti vielä marttyyrikortin ja sanoi, että miksi tahdon itkettää häntä hänen oman lapsensa edessä kaikilla niillä viesteillä! Kertaakaan hän ei ole miettinyt miltä minusta tuntuu, saatikka että olisi pyytänyt sanojansa anteeksi! Minä käskin häntä jättämään minut rauhaan. Mainitsin myös, että hänellä ei ole mitään syytä ilmestyä elämääni vuoden tai kahden päästä kaiken tämän jälkeen. Ja minä todellakin tarkoitin sitä. Minulle riittää Sampan raukkimus, jonka pärstäkerrointa joudun epäsäännöllisen säännöllisesti näkemään.

Hän mokasi myös todella pahasti viesteissään. Sanoi mulle että "mutta sinähän olet tehnyt aiemminkin abortin seurustellessasi sen jonkun miehen kanssa.."!!?? En todellakaan tiennyt mistä hän puhui, enkä ole ikinä tehnyt aborttia eläissäni. Karmea moka letkauttaa tuollaista, mulla kävi jopa mielessä, että pyörittääkö hän useampaa naista samaan aikaan? Se sopisi tähän hänen paniikkitilaansakkin, sillä jos hän ei ikinä edes kuvitellut tulevaisuutta kanssani. Oikaisin hänet kyllä, hän ei ottanut enää kantaa kyseiseen aiheeseen. Estin hänet joka paikasta, jotta hän ei voi ottaa yhteyttä minuun enää. Hän voi ainoastaan ajaa hurauttaa 200km paikan päälle kun alkaa liikaa uteliaisuus kiusaamaan!

Olen kaikesta huolimatta edelleen tyytyväinen päätökseeni, vaikkakin se minua pelottaa ajoittain. Mun mielestä tää lapsi silti halusi tulla, kun kaikesta epätodennäköisyydestä huolimatta meni ja kiinnittyi sinne kohdun uumeniin. Haluaisin uskoa että tälläkin on tarkoituksensa. Mun mielestä en tosiaan ole maailman paskin äiti, vaikka tuon ensimmäisenkin olen yksin tähän maailmaan kasvattanut. Mulla on hieno poika, ja jos hänelle sisarus suodaan, hän on tervetullut. Meidän perheeseen mahtuu vielä se yksi, sen jälkeen mun lapsiluku voi olla täysi. Olen oikeastaan helpottunutkin, sillä en halua yhtäkään miestä lähelleni enää. Kukaan mieshän ei tunnetusti katsele raskaanaolevien naisten perään! Saa olla rauhassa kaikin puolin. :D 

No tämä blogi nousee nyt henkiin uudelleen, sillä haluan puhua asioista edelleen suoraan. Aiemmin ajatuksenani oli perustaa avoimempi blogi, jossa näyttäisin ehkä jopa kasvoni. Nyt se saa odottaa, ehkä sitten kun tämä jymypulla on saatu maailmaan ja voisin aloittaa "puhtaalta pöydältä" uuden blogin meidän arjesta tms. Sitä on hyvä mietiskellä tässä tovi, olisinko valmis sellaiseen. 

Mustat pilvet

Tuntuu taas siltä että ne mustat pilvet tulee ja menee silmien eteen, ettei tiedä oikein mitä tuntea ja nähdä. Menin reippaana eilen yövuoroon, kunnes poikaystävä alkoi viestittää ratkaisun paikasta. Kysyin onko hänellä nyt jotain mielessä, mikä erityisesti vaivaa. Oli kuulemma ja se oli "se lapsi". Ihan kuin oltaisiin yhtäkkiä puhuttu jonkun muun ihmisen ja mun lapsesta, joka kasvaa sattumoisin minun sisälläni. Tätä seurasi todella ikävä viestiketju, jossa sain kuulla olevani syyllinen, typerä, lapsellinen.. Ja mitä kaikkea.

Tuli kuitenkin harvinaisen selväksi ettei hän tahdo tätä lasta, jos se on ikinä tullakseenkaan. Hänellä kuulemma on jo yksi, eikä hänellä olisi edes varaa(?!) toiseen saatikka kiinnostusta. Hän veti hirmuiset hernarit kun kerroin oman tahtoni, siis tahtoni pitää lapsen. Siinä vaiheessa hänen moponsa lähti keulimaan ja näin puolen, jota en osaanut edes kuvitella. Sain syytöksiä siitä, kuinka pilaan omalla ratkaisullani jopa hänen vanhempiensa elämän. Kuulin toinen toistaan hullumpia syyttelyitä, joita en jaksa edes mainita. Olotila on kurja, yö tuntui niin pitkältä että meinasin aamuyöllä itkeä kun se ei tullut päätökseensä ikinä. 

En ole pitkiin aikoihin ollut ahdistunut, mutta se on täällä taas. Se "alkujärkytysthän" se varmasti pahinta tässä on, adaptoituakkin johonkin uudenlaiseen tilanteeseen. Ja sitten kuvitella tekevänsä sen vielä yksin, uudestaan. Hetkellisesti ainakin tuntui että kupin toisessa päässä on nyt liikaa painoa, että voisin vain flipata. Todennäköisesti olisinkin flipannut jos olisimme käyneet tuon keskustelun kasvotusten. Hän toivottaa viimeisessä viestissään vain onnea matkaan minulle. Jos sydämen halkeamisen ois voinut kuulla, se ois haljennut niinkuin jäälautat toisistaan. 

Miksi ihmeessä mies toimii noin, korostaen vielä että hän on lähes 40- vuotias. Oikeasti.

Eikö miehet vaan tajua? Eikö ne vaan koskaan kasva aikuisiksi? Pakoileeko ne aina vaan sitä vastuuta? Miksi ihmiset ei uskalla ottaa riskejä tässä elämässä enää, vaan kaiken pitää olla niin viimeisen päälle suunniteltua? Jos suunnitelma menee pieleen, niin mielenterveys järkkyy ja toinen jätetään yksin?? Eih, en tajua. 

Mun usko miehiin järkkyi, ei pelkästään se oma mielenterveys. Musta alkaa tuntua että en halua enää ikinä ketään. En vaan enää kykene luottamaan kehenkään. Ehkä mun elämä vaan sitten on tarkoitettu näin, lapset ja minä. Meijän oma kupla johon kukaan toinen aikuinen ei ikinä kykene. Se mielikuva kahden aikuisen perheestä alkaa tuntua koko ajan sellaiselta mielikuvalta minkä koen ehkä ensi elämässä, jos sielläkään. 

Toki voisin mennä keskeytykseen ja pyyhkiä tämä osion elämästäni pois. Unohtaa koko miehen ja jatkaa omaani jotenkin toisin. Mutta minä varasin kolmen viikon päähän varhaisultran ja kampaajakäynnin kaupunkiin, pidän vapaapäivän itselleni - ja vauvalle. Me aiotaan olla kauniina sinä päivänä.

Siinäpä testejä, johan alkaa hieman hahmottua tämä raskaus itsellekkin. Poikaystäväkin sanoi uskovansa vihdoin aamuisesta digitestistä. Ha!

Me ollaan edelleen sulateltu asiaa. Juteltiin eilen , mutta ei tästä. Hän on nyt töissä ja tekee 24h vuoroa, joten odotellaan vielä parempaa ajankohtaa jutustelulle. Viestitelty ollaan ihan niinkuin ainakin.

Huomaan vaan, että päivä päivältä kiinnyn enemmän ajatukseen lapsen pitämisestä. Oikeastaan poden todella huonoa omatuntoa ajatuksesta että keskeyttäisin tämän raskauden. Vaikka varmasti kykenisin sen tekemään, olo olisi varmasti todella vaikea sen jälkeen. :/

Yllä ensimmäinen testi kp35 ja alempana tän aamuinen testi kp37.

Noniin, kuten nähdä saattaa, viiva on tainnut vahvistua... Ennen N:a oisin jo hullunlailla googlannut hcg-hormonin noususta ja laskusta ja minkä värinen viivan kuuluisi olla. Noh, siinä mielessä olen aika stressivapaa odottava äiti. :D En tiedä miksi kaikki on aina niin paniikinomaista ekassa raskaudessa?? Oireista sen verran, että eilettäin esiityi lievää kuvotusta ja ruokahaluttomuutta. Rinnat on kummalliset, ei varsinaisesti kipeät mutta vihlovat ja tuntuu epämukavalta koskea niitä. Alavatsalla samat nippailut, paineentunne, mutta ei kipuja. Mun aknemainen iho poskilla on myös hävinnyt, kun yleensä menkkojen aikaan naama räjähtää suorastaan käsiin.

Kaiken huippuna ette ehkä usko  (enkä meinaa uskoa itsekään) mutta mies ei missään vaiheessa ole tullut mun sisään, ja tässä on silti tulos. Siis voisin pistää vaikka pääni pantiksi asiasta, ja samoin hän itse. Meinasinhan melkein kuristaa hänet kun käskin tunnustamaan, jos näin muka pääsi sillä kerralla käymään. Eli ne kaikki legendaariset "touhutipoista ei tule raskaaksi" fraasit ei pidä paikkaansa. Tai sitten miehet tosiaan voivat ejakuloida ennen aikojaan tuntematta mitään, ja silti tulla jälkeepäin uudelleen?? En tiedä, jotenkin tuo jälkimmäinen kuulostaa ihan yhtä tyhmältä kun ensimmäinenkin vaihtoehto. 

En edelleenkään tiedä mitä teen. Tiedän kyllä mitä haluaisin tehdä, mutta en tiedä onko se oikea ratkaisu. Jotenkin vaan niin mysteerinen tuo viiva on. Mun ovulaation piti olla lähes viikko aiemmin mitä me hässittiin, mies ei edes tullut jne.. Ja SILTI tuo viiva on tuossa. Jotenkin vaan on sellainen olo, että oisko tän vaan tarkoitettu sit menevän näin? Tällä hetkellä mun pää ei kestä ajatusta keskeytyksestä, mutta pitäminenkin tuntuu tietyllä tavalla riskaabelilta. Mun ja poikaystävän välit on silti hyvät ja lämpimät, mietiskellään. :)

Viiva

Se tunne, se kun se piirtyy siihen viereen. Tärisen kauttaaltaan, tällä kertaa en todellakaan toivonut sen piirtyvän. Se piirtyy siihen tahtomattani. En tiedä mitä ajatella. Se yksi huolimaton kerta! Se yksi!! Ei voi olla mahdollista. 

Jep. Menkat on myöhässä, viikon. Rinnat on kipeet, alavatsalla vihloo ajoittain. Oli pakko testata, vaikka oisin voinut valehdella itselleni hieman pidempään. Uskotella muuta.

Tuli itku, mutta itkin vasten poikaystäväni syliä tällä kertaa. Hän sanoi, että me olemme tässä yhdessä. Muusta me ei vielä sitten tiedetäkkään...

Katsoessani kuvaa huomasin, että meillähän oli eilen S:n ja mun "kihlajaispäivä", mikä unohtui mulla ekaa kertaa. Yleensä se on kummasti pulpahtanut mieleen. Nyt taisi olla jotain hieman enemmän mielenpäällä kuin surkutella vanhoja. Pah, ironista! Toivon vain ja ainoastaan sitä, ettei historia toista itseään kohdallani.

Olisi muuten kiva tietää omakohtaisia tarinoita samankaltaisessa tilanteessa olevista. Näin 2,5kk tapailu-seurustelun jälkeen raskautuneista.

En tiedä.. Me ollaan ainakin lilluttu meidän "rakkauskuplassa" aikalailla koko aika, kunnes tuli tämä elämän pieni realiteetti peliin mukaan. Hän on onneksi hieman päälle 10 vuotta itseäni vanhempi, luotettava ja vastuullinen isä jo nyt yhdelle pojalle. En osaa kuvitella että hän jättäisi minua mitenkään yksin asian kanssa, näin on ainakin luvannut. Ja on sanonut, että loppu kädessä päätös tulee olemaan minun. Toivon että tämä asia selkiäisi omalla painollaan itsellenikin.

Uusi luku

On pyörinyt jälleen mielessä useamman viikon ajan kirjoitella tänne pienet terveiset, että elossa ollaan! Voisin hieman avata tämän hetken "lukua" teille, missä me menemme.

Me on asetuttu N:n kanssa tänne mun kotipaikkakunnalle, pieneen rintamamiestaloon rajan tuntumaan. Ja kyllä, ihan täysin kahdestaan. Elämä on oikeestaan todella seesteistä tällä hetkellä pienestä stressistä huolimatta. Kaikki viime vuosien ihmissuhdesopat, koulusta valmistuminen ym. on ollut melko rasittavaa henkisesti. Tällä hetkellä kaikki on just hyvin ja luulen löytäneeni palan itseäni. Jonkin puuttuvan palan, sellainen lämmin mielenrauha vallitsee kyllä sisällä. Oon tehnyt töitä sen eteen etten katkeroituisi ja antaisi vihalle valtaa, vaikka näitä vastoinkäymisiä tuntuu riittävän ajanjaksosta toiseen. En varmasti ole ainoa.

Valmistuttuani olin kolme kuukautta töissä terveyskeskuksessa tehden kolmivuorotyötä. Kesä meni OK, vaikkakin kolmivuorotyö tuntui fyysisesti aika raskaalta kun se piti yhdistää tätähän pikkulapsiarkeen yksin. Vanhempani ovat kyllä auttaneet, mutta äitini on myös kolmivuorotöissä hoitoalalla ja isäni on hieman sairastellut viime aikoina. Elokuun jälkeen aloinkin kulkemaan rajan toisella puolella Ruotsissa töissä, kun siellä oli suurempi tarve sairaanhoitajista ja hieman parempi palkkakin. Ainoa asia mikä tuossa jännitti oli ruotsinkielentaitoni. Rajalla asuessa hyvä puoli on, että moni osaa Ruotsin puolella suomeakin. Eli jos on ylitsepääsemättömiä sanoja sanottavana, pärjään myös suomella hädän hetkellä. Olen siis joutunut alkaa opettelemaan ruotsia ihan toden teolla. Ja opiskelut jatkuvat kun sitouduin jäämään vielä ainakin tammikuuhun saakka tehden 100% yötyöpestiä. Toivon kyllä että voisin jatkaa siitä hamaan tulevaisuuteenkin siellä ja haaveilen muutosta rajan toiselle puolelle.

Mielestäni asiat Suomessa alkavat vaan mennä huonompaan ja huonompaan suuntaan: hoitajien palkkoja halutaan laskea, ylitöitä pitäisi jaksaa tehdä 100% päälle(!!), työmäärä osastoilla on järkyttävä ja väsyttää nuoren ja hyväkuntoisenkin hoitajan. Kaiken lisäksi minua ärsyttää kuinka suurta hoitomaksua joudun maksamaan lapsestani päiväkotiin, ja nekin maksut nousevat pian tällä paikkakunnalla. Huh.. Ruotsissa vaan tuntuu moni asia olevan paremmin (jopa nuo lasten hoitomaksut ovat puolet halvempia rajan toisella puolen, osassa Norbottenia jopa ilmaiset!). Erityisesti vanhempani ovat kannustaneet minua siirtymään rajan toiselle puolen, äitini on siellä pian parikymmentä vuotta jo töissä ollut, eikä palaisi Suomeen millään. En tiedä, saa nähdä mihin tuuli sitten kuljettaa, mutta olen juuri nyt asettanut muutamia päämääriä omalle elämälleni. Minusta tuntuu että olen menossa oikeaan suuntaan. Olen myös tavannut erään ummikko ruotsalaisen miehen, johon olen korviani myöten ihastunut. Joten pakko myöntää, että tämä asia on viime aikoina myös saanut minut miettimään monia eri vaihtoehtoja. :)

N kasvaa kohisten, puhua pulputtaa taukoamatta ja on osoittautunut äidin korvaamattomaksi kaveriksi. Aina auttamassa ja touhuamassa, reipas poika kuin mikä. Pientä uhmailuakin on havaittu, mutta on vaan pakko ihmetellä kuinka sopeutuva poikanen hän on ollut. Samppa puolestaan on ollut yhtä poissaoleva kuin aina ennenkin, ei ole turhia isyydestään edelleenkään stressaillut. Näkee poikaa harvakseltaan, viimeksi viisi viikkoa sitten. Hänestä kuuluu jos on kuullakseen, olen yrittänyt unohtaa koko ihmisen suurimmaksi osaksi. N silti kaikesta vähäisestä näkemisestä huolimatta tunnistaa isänsä, tai "isin", ja on aina kovin onnellinen nähdessään hänet. Lähtee niin mielellään isin mukaan ja ikävöi isiä aina silloin tällöin. En ole isiä ikinä N:lta halunnutkaan riistää, päinvastoin. Ja teinhän minä lapseni onneksi sellaisen miehen kanssa, jota oikeasti rakastin. Toivon että S herää vielä tulevaisuudessa ja haluaisi olla N:lle enemmän kuin se isi, joka haluaa nähdä silloin tällöin. 

Nyt on pakko mennä laittamaan leivinuuneen tulet, sillä tämä talo on sitä mallia, joka näillä miinusasteilla tuntuu jo aika kolealta ilman lämmittämistä! Toki löytyy myös patterit, mutta ei niillä saa niin ihanaa lämmöntuntua pirttiin kuin sillä että pistää valkeat pesään. 

Kertokaahan tekin, mitä kuuluu? On ollut ikävä. :')

Ps. Olen hieman pohtinut tämän blogin deletoimista. Tämä sisältää niin paljon asioita jotka haluaisin tänä päivänä vaan unohtaa, toki hyviäkin muistutuksia menneisyydestä, mutta niin paljon ahdistusta. Sen sijaan olen pohtinut että perustaisin jonkin uuden blogin joka seuraisi mun ja N:n arkea, tosin anonyyminä edelleen. Haluaisin lisätä kuviakin, mutta sellaisia joista meitä ei tunnistettaisi. Voisin kuitenkin haluakkaille lukijoille ilmoittaa blogin olemassaolosta. Mitä olette mieltä, kiinnostaisiko teitä tavallisen yh-mamman arki? Minä nimittäin kaipaisin edelleen vertaistukea, monessakin asiassa. 

Hengissä!

Täällä tuulettelee vastavalmistunut sairaanhoitaja! Tunne on MIE-LE-TÖN. 

Minä tein sen! MINÄ TEIN SEN IHAN ITSE. Oon niin super ylpeä itsestäni. Kaikki vaikeudet matkalla tähän pisteeseen selätettiin. Ei aina kyynelittä, mutta selätettiin kuitenkin. :')

Tein kolmen kuukauden sisätauti-kirurgisen loppuharjoitteluni samassa työpaikassa, jossa jatkan kesätöillä 15.6. Tein harjoitteluni viimeisen viikon palkallista sh:n sijaisuutta jo, ja hienosti meni. Voi vitsi, ihanaa olla ammatissa jossa viihtyy! Koen olevani oikealla alalla indeed.

Haasteet eivät lopu silti tähän. Postista kilahti pääsykoekutsu ensihoidon suuntautumisopintoihin, ja pääsärit ovat ensi viikolla. Hain aikuispuolelle opiskelemaan, jotta voisin käydä suuntautumisen töiden ohella. Saapa nähdä miten lyytille käy! Pääsykokeet ovat haastavat. Se olisi silti työ, jota haluaisin tulevaisuudessa tehdä. Lisäksi se mahdollistaisi sen, että voisin asua täällä syrjäseuduilla. :)

Olen ollut sinkku nyt keväästä asti. Ei minulla olisi ollutkaan aikaa seurustelulle. Tämä loppurutistus vaati niin paljon, että vietin kaiken aikani joko harjoittelussa/töissä, lenkkipolulla ja opinnäytetyötä loppuun saattaen. Näin jälkikäteen ajatellen en käsitä miten oikeasti selvisin tässä aikataulussa näinkin hyvinvoipaisena. Mutta pakko myöntää että nyt kun aloin kahden viikon breikille, niin se väsymys iski. Se iski niin voimakkaana, että oli peruttava etelän reissu siskon luo. En vaan jaksa lähteä mihinkään. Ensi viikolla tosin lähden käymään pienen patikkareissun Kilpisjärvellä. Niissä maisemissa annan sieluni levätä muutaman päivän, kunnes palaan arkeen ja kesätöiden pariin. Mun työsoppari on elokuun loppuun ja sen jälkeen olen suunnitellut siirtymistä rajan toiselle puolelle Ruotsiin töihin. Siellä olisi pulaa hoitajista ja hieman parempi palkkakin. Pitänee siis alkaa preppailemaan ruotsia kesän aikana! :D

N kasvaa ja voi hienosti. Mitä nyt pieniä flunssia ja vatsapöpöjä välillä, mutta kaiken kaikkiaan ihana reipas poika. N:n ei oo tarvinnut olla kovin paljoa hoidossakaan loppu keväänä kun mun kultaiset vanhemmat ovat halunneet hoitaa sitä itse. En olisi selvinnyt tässä aikataulussa ilman vanhempiani. Niin syvästi kiitollinen olen heille kaikesta tästä. <3

Pitäkää mulle peukkuja ja palataan taas!

xoxo

Täällä taas

Tylsiä uutisia. Nimittäin erouutisia. Ja vieläpä ihan mun omasta aloitteestani. 

En jaksa selitellä, mutta syyksi riittää varmaan ihan se, ettei hän tuntunut oikealta. Kliseisesti sanottuna jotain vaan jäi puuttumaan. 

Mutta en ole tästä pahoillani. Ainoastaan hieman hänen puolestaan, sillä hänen sydämensä selkeästi murskaantui. Onneksi hän silti osasi käyttäytyä suht aikuismaisesti kun asiani esitin. 

Hieman tätä lopullista eropäätöstäni ennen hän tosin "jäi kiinni" tutkailemasta facebookkini yksityisviestejä kun olin vahingossa jättänyt tietokoneelleni sivuni auki. Valitettavasti viesteistä ei löytynyt mitään ihmeellistä, mutta hän ei sulattanut sitä että yksi eksäni menneisyydestä oli joulun alla kysellyt muuten vaan kuulumisiani. Täysin viaton viestiketju siis, mutta hän vaati että jatkossa raportoisin päivittäin hänelle viestittelyni kaikkien kanssa. Siinä vaiheessa lopullinen piste tuli vastaan, ajattelin mielessäni. Elettiin kuitenkin N:n 2-vuotis synttäripäivän aamua, joten en kilahtanut sinä aamuna. Mietin kyllä että miten helvetissä tääkin synttäripäivä voi mennä niin päin helvettiä? N:n 1-vuotis synttäreillä sain vielä tapella Sampan kanssa. 

Kypsyin kyllä sen synttäripäivän aikana, enkä suostunut yhteenkään yhteiskuvaan hänen kanssaan. Nuutin kanssa tosin otettiin yhteiskuvia. <3 Olen niin kurkkuani myöten täynnä näitä kaksinaamaisia miehiä, mulle riittää. En aio kyllä etsiä ketään enää, se sattuu kohdalle jos sattuu. Tinderit sun muut on mun osalta kyllä hyllytetty toviksi!

Aloitan tänään mun vikan työharjoittelun terveyskeskuksessa. Se kestää 11 viikkoa jonka jälkeen mulle on luvattu samasta paikasta kesätyö. Valmistun sairaanhoitajaksi ennen juhannusta, mistä olen todella ylpeä. Tein sen mitä kukaan läheiseni ei uskonut, suoritan puolentoista vuoden opintoni  vuodessa loppuun. Ja vieläpä todella hyvillä arvosanoilla. Suuntaavista teoriaopinnoistakin sain 4! :P Vielä pakerran toukokuun loppuun mennessä opinnäytetyöni loppuun, mutta mitään kursseja ei enää ole jäljellä. Musta tuntuu että tästä kesästä ja vuodesta tulee hyvä, erittäin hyvä. Voin hyvin ja tunnen onnellisuutta. Ja oon jälleen täysin oman elämäni herra, tai neiti, joten ei oo valittamista. ;)

Palaillaan!

Avautumisen paikka

Nyt tuli vahvasti sellainen olo, että voisi puristaa itsestään hieman ihmissuhdeangstia ulos.

Tänään on Ystävänpäivä, sehän on sydämiä ja kaikkea vaaleanpunaista pullollaan. Hyi. Olen oikeastaan aina vihannut Ystävänpäivää yli kaiken. Tänä vuonna jotenkin erityisesti.

Tähän päivään kuuluu seuraavaa: Samppa tulee (äitinsä kanssa) ensimmäistä kertaa hakemaan Nuuttia päiväreissulle kaupunkiin. Poden hirmuista itseinhoa vaikka pelikuva on hiljattain aloitetun ruokavalioremontin myötä kaventunut jo hieman. Olen alkanut tympääntymään nykyiseen parisuhteeseeni. 

Avatakseni edellä mainittuja, olen ihan suhteellisen OK fiiliksellä että S hakee poikansa. Vaikka hieman mietityttänytkin mitä sen päässä liikkuu, mutta A) luotan periaatteessa S:n ajotaitoihin enemmän kuin omiini ja B) S:n mukana on hänen äitinsä, joten jos N alkaa riehua autossa tylsyyttään, voi mummo yrittää laannuttaa riiviön sen sijaan että S alkaisi ajaessa laannuttamaan tilannetta. Voin kokemuksesta sanoa että se kun ei auta ja siinä on vaikea keskittyä ajamiseen.

No omasta peilikuvasta sen verran, että olen  ollut aika monta vuotta tyytymätön itseeni. Positiivista on toki se, että yritän tehdä asialle jotain. Nykyiselle poikakaverilleni toki kelpaan juuri näin, joten itseinho ei kumpua mistään sellaisesta. Oikeastaan kaikille miehillehhän olen kuta kuinkin kelvannut näin, ainakin he ovat sanoneet niin. Mutta the thing is.. että en varmaan kelpaa itse itselleni? Kuinka voit rakastaa jotain toista ihmistä, jos et rakasta edes itseäsi?

Mua on ahdistanut jo jonkin aikaa. Olen käynyt hirmuisen skaalan läpi tunteita. Mistä tämä johtuu?? Miksi minulle ei kelpaa? Miksi kaikki tuntuu loppujen lopuksi ihan paskalta? Miksi, miksi ja miksi?!

Ei kai miehessä sinänsä vikaa ole. Hän on vain melko vaativa, tunnetasolla. Hän on romantikko, minä en. Hän on lepertelijä, minä en. Hän on ylitsehuolehtivainen, minä en. Meissä on monta tällaista kontrastia mitä olen luetellut mielessäni. En ole varsinaisesti puhunut hänelle vielä eroamisesta mitään, sillä hän todennäköisesti huolestuisi niin, ettei nukkuisi seuraavan työviikon aikana yhtään tuntia yössä. Rasittavaa, eikö?! Olen kylläkin toppuutellut häntä, ja jo siitä olen saanut hänet itkemään. Tämä jos jokin on ahdistavaa, ei mitään rakentavaa keskustellua, vaan itkua hänen osaltaan. Huh. Ajattelin ennen seurustelemaan alkamista, että nykyään arvostan herkkyyttä miehessä, ennen kaikkea! Sillä olen tottunut "tunnekylmempiin" miehiin, tai jollain sairaalla tavalla ne vaan iskevät muhun paremmin! Todellisuudessa tunnekylmät miehet ovat antaneet hetken huuman, käyttäneet laastarina ja suoneet joka kerta uuden hylätyksi tulemisen tunteen. 

SILTI en osaa tänäkään päivänä ilmeisesti arvostaa herkkää miestä. En pidä siitä tunteesta että olen "mies" suhteessa, olkapää johon nojata. En pidä itkemisestä, saatikka vauvvakielellä kumppanille lässyttämisestä. Olen hyvinkin suorapuheinen ihminen nykyään, ja loukkaan harvase päivä poikakaveriani sanomalla mitä ajattelen. Hänen mielestään en huomioi tarpeeksi mitä tokaisen, tai en osaa olla tarpeeksi hienovarainen. Tunnekylmien miesten kanssa tällaista ongelmaa ei ole ikinä ilmennyt. 

Vamnhempani ovat tavanneet poikakaverini, he pitävät häntä unelmavävynä. Nyt ahdistaa jo sekin, että tuottaisin heille pettymyksen eroamalla hänestä. Missä on se Elisabeth, jota ei kiinnostanut pätkääkään mitä muut ajattelee? Yh. Musta tuntuu etten alkanut oikeaan aikaan seurustelemaan, aloin liian varhain. Mielessä pyörii edelleen Samppa ja Sampan kujeet, en ole kokonaan päässyt yli siitäkään. En haikaile sen perään, mutta ajattelen ja prosessoin eroa siitä. En yleensä puhu poikakaverilleni Sampasta tai erosta, mutta sen kerran kun olen puhunut, hän ei kestä kuulemma kuunnella. Wtf? Saimme kerran hienon riidan aikaiseksi tästä ja hän haluaisi kuvitella minun olleen pelkkä sinkku ennen häntä. JA MITÄ VIELÄ, olenko kenties tullut raskaaksi Pyhästä helvetin Hengestä??

Poikakaverini on suhteellisen kokematon parisuhdeasioissa, ja sen kyllä huomaa. Hän leijjuu siinä ensihuumakuplassa, missä minä en ole varmaan koskaan ollutkaan. Siinä vaiheessa kun ihastuttiin kaipasin ihmistä, ja ennen kaikkea läheisyyttä. Toista joka ihastelisi poikani kasvua ja kehitystä, olisi tukena. En tiedä nyt mitä tämä on.. Mutta vaikka hän välittää meistä kovasti ja on aika esimerkillinen "vara-isä" Nuutille, musta tuntuu että hän tukahduttaa mut. Olen huomannut kovinkin omistushaluisia ja vaativia piirteitä, päivittäisten "mitä tähän päivään kuuluu, missä olet ollut ,mitä tehnyt, ketä nähnyt" -kyselyiden muodossa. Ja nämä asiat käydään läpi joka helvetin päivä. Ensin se tuntui kivalta, että oho, jotain kiinnostaa noin paljon ja tarkkaan mitä mulle kuuluu. Kunnes mua alkoi jo ärsyttää samat fraasit, ihan kuin mun arkipäivillä ois joka päivä niin paljon eroa.. Ja sitten toki hän suuttuu jos en kysy samoja asioita häneltä. No mitä jos mua ei kiinnosta joka päivä tietää tai kertoa!? No siitähän se toinen vaan loukkaantuu. Saan olla joka toinen viikko itsekseni, mutta sillä viikolla mua pommitetaan koko ajan joillain viesteillä! Eilettäin kysyin häneltä miksi hän roikkuu jatkuvasti naamakirjassa kun hänen pitäisi tehdä 12h työpäiviä ajoneuvon kuljettajana. Tulos: hän suuttui ja lakkasi kyllä fb-kyttäyksen. Minä siis teen tällä hetkellä opinnäytetyötäni kotona ja koneella arkisin noin 8-15. Kommunikoin opparia kanssani tekevän luokkakaverini kanssa fb:n kautta, ja satun näkemään kyllä usein kuinka poikakaverini sahaa "online-offline". Huoh. Musta tuntuu että mua kytätätään, todella ahdistavaa.

Hänen mielestään kun en huomioi hänen tunteitaan tarpeeksi, syntyy pientä kinaa. Aika hyvin olen välttänyt kaiken riitelemisen olemalla välinpitämättömämpi. En ole mikään tunteista läyhääjä tosielämässä ja haluaisin pitää kaiken mahdollisimman mustavalkoisena. En kaipaa päivittäisiä lässytyksiä tuhanteen kertaan tai sataa sydäntä. Pliiis.. En tiedä myöskään haluanko heti valmistumiseni jälkeen päättää mihin asetun ja hankkia asuntolainaa! Saatikka ylipäänsä mitään yhteistä asuntoa,, taikka lasta/lapsia! Menen suorastaan kauhusta jäykäksi kun hän ottaa nämä asiat esille. Liian nopeaa. Ja tämä tahti on kiihtynyt ihan viimeisen kuukauden aikana. En ole pudonnut kärryiltä mutta haluan hypätä pois kärryiltä.

En tiedä miten asian esittäisin hänelle. Musta tuntuu etten osaa seurustella tai kykene siihen enää. Koen helposti sen tukahtumisen tunteen. Sit raivoan mielessäni miksei S halunnut tukahduttaa mua ja Nuuttia rakkauteensa. Sitten säälin itseäni, sitten poikakaveriani. Tässä olen kierinyt viime päivinä. 

Olen kyllästynyt kaikkien paasaukseen siitä, että nykynuoriso kun vaihtaa seurustelukumppanejaan kuin sukkia. Mikään ei ole hyvä! Jos jossain ihmisessä on virheitä, se on huono asia, ja sitten vaihtuu... En tiedä vaan mitä ajatella. Olenko vaan nyt löytänyt niitä virheitä ja tekemässä eroa? Vai onko tässä nyt pikemminkin kysymys siitä omasta henkisestä kantista, mikä ei kykene seurustelemaan. Musta tuntuu että se on juurikin tuo jälkimmäinen. 

Kevättä rinnassa?

Hei vaan pitkästä aikaa!

Me ollaan muutettu Nuutin kanssa uuteen osoitteeseen vihdoin tänne kotipaikkakunnalleni. Kaikki sujui melko smoothisti, mitä nyt muutto oli yhtä raskas kuin jokaisella kerralla. Tämä oli mun 7. muutto. :S Eikä tule olemaan edes viimeinen! Meidän asunto on vajaa 60neliöinen kaksio, Nuutti sai oman huoneen ja äiskän sänky on tukkimassa olohuonetta. :D Nuutilla on vaan kertynyt hyvin noita leluja enkä halua niitä olohuoneeseen, ja onhan se kiva että pienellä on oma tilansa. Ja toisaalta ihan kiva että äitilläkin on omansa. 

Samppa ei vastustellut muuttoa yhtään. Se näki harvakseltaan - parin vkon välein - Nuuttia ennen muuttoa, ja aikoo viikon päästä lauantaina hakea Nuuttia päiväreissulle kylästelemään. Hieman jänskättää, matkoihinkin kuitenkin taittuu 1,5h suuntaansa... Nuutti silti jostain kumman syystä sanoo Samppaa "isiksi". Isi on tiukassa Nuutin suussa ja usein se myös itkee isin perään kun on käynyt siellä kylästelemässä. Ne hetket on sydäntä raastavia. On selkeää, että Nuutti ei ole saanut tarpeeksi viettää aikaa isänsä kanssa. Harmillista vain, että kaikki se on ollut Sampasta kiinni. Tein syksyllä sovinnon Sampan kanssa omasta puolestani, että hän saa kyllä tavata poikaansa niin paljon kuin haluaa. Vaan eipä halunnut. 

Sovinnoista puheenollen, kävin jouluna Sampan äidin luona myös tekemässä omasta puolestani sovinnon. Kannoin hieman kaunaa hänelle siitä, että Samppa sai eron tullessa jäädä äitinsä omistusasuntoon asumaan. Minua vaadittiin joko muuttamaan pois, tai vain "hyväksymään tilanne aikuisena ihmisenä". Minähän itkin ja purin hammasta, mutta lopulta hyväksyin. Elämäni kovin paikka sanoisinko. En osaa sanoa tarkkaa ajankohtaa milloin irroitin ajatuksissani Sampasta. Aika on tehnyt kuitenkin tehtävänsä ja tunteet sitä kohtaan ovat haalentuneet ja muuttuneet jokseenkin neutraaleiksi. Olen vaan itse halunnut ajatella etten katkeroituisi ja kyynistyisi jo tässä elämänvaiheessa, että parempi päästä sinuiksi asioiden kanssa. Tehdä sovintoja, pyytää anteeksi jos on itse sanonut sivu suunsa jne.. Helppoa se ei ole ollut, mutta sen arvoista. Olo on kevyt juuri nyt. 

Lisäksi teimme sovinnon Alisan kanssa. Hänen menettäminen on tuntunut vielä isommalta asialta kuin Sampan. Pari kuukautta sitten sain häneltä viestin, jossa kysyttiin olenhan vielä elossa. Siitä jatkui sopuinen viestiketju pahoitteluineen, mutta en ole kyennyt vieläkään näkemään Alisaa kasvotusten. En tiedä mitä sanoisin. Olemme kerran puhuneet puhelimessa ja varovasti vaihdelleet kuulumisia, mutta en vaan tiedä miten jatkaa. Välimatka tekee suhteestamme myös hailakamman nykyään,

Sampan kanssa me emme ole puhuneet mitään ylimääräistä. Olen tunnistanut muutaman viivyttelevän katseen, mutta en ole vastannut niihin, vaan painanut vain oven kiinni joka kerralla. Ja sen jälkeen tirauttanut muutaman kyyneleen, pyyhkinyt ne ja jatkanut elämääni. Se onkin ihmeellistä kuinka Samppa nostattaa silti edelleen ne tunteet pintaan, en oikein tiedä tarkalleen mitä tunnen, mutta usein vaan pitää vähän itkaista. :/

Seurustelen nykyään, edelleen. Pian kolmatta kuukautta!<3 Olen onnellinen, mies on ihana edelleen. :D En voisi toivoa parempaa. Suhteemme etenee kuitenkin hissukseen omalla painollaan. Emme todellakaan asu yhdessä, emmekä voisikaan hänen reissutöidensä vuoksi. Mutta ennenkaikkea en edes haluaisi vielä. Näin on hyvä juuri nyt.

Oon hyvin tasapainoisessa olotilassa tällä hetkellä. Elämä on hieman näyttänyt aurinkoisempaakin puolta, vihdoin! Sain eilen tietää että sijaistan sairaanhoitajana ensi kesän täällä kotipaikkakuntani terveyskeskuksessa, olen todella iloinen tästä uutisesta! Mun on vaan nyt tiristettävä itsestäni viimeisetkin voimat ja saatettava opinnot toukokuuhun mennessä loppuun. I can do it!!

Lisäksi oon alkanut joulun jälkeen treenaamaan juoksua ja aion juosta Levillä ruskamaratonin aikaan puolimaratonin ensi syksynä. :D Tää vuosi on ilmeisesti pelkkää itseni haastamista! Mutta se on hyvin tervetullutta... Olen myös pohtinut palaamista luistelukentälle jääkiekkoilun muodossa, kotipaikkakunnallani kun on naisten joukkue. Olisi kiva tutustua myös uusiin ihmisiin. :)

Ps. Nuutti on edelleen ihana reipas poika. Hän on sopeutunut uuteen päiväkotiinkin ihan super helposti! Ihan turhaa jännitin. Ei yhtään itkua tai potkuraivareita sinne jäädessä. Eikä ollut kyllä edellisessäkään paikassa, mutta kotiin päästessä usein kyllä! :D Kyllä oon onnekas äiti kun mulla on noin hieno poika <3 Äipän ei tarvii turhia stressailla!

Palaillaan xoxo