perjantai 13. tammikuuta 2017

Kevättä kohti


Täällä ollaan, on tainnut tulla pieni blogitauko. Olen menettänyt kiinnostukseni kirjoitella elämästäni. Kiva kuitenkin, kun osa oli kaipaillut kuulumisia. Meidän pieni täyttää tässä kuussa puoli vuotta. Aika on totisesti liitänyt. Lapsen isästä ei ole kuulunut pihaustakaan ja elomme kolmistaan on sujunut hyvin. Olen tyytyväinen ettei hän ole hankaloittanut elämäämme, vaan kunnioitti "sopimustamme". En olisi voinut luottaa häneen kaiken sen jälkeen, koen että tein keväällä oikean ratkaisun torjuessani hänet. Lapsi näyttää pitkälti isältään, siitä ei ole kahta sanaa. Ihana, söpö lapsi on hän. Luonne on kovin erilainen mitä isoveljellä, pienempi näyttää tunteensa voimakkaasti ja hän ei ole yhtä nauravainen kuin isoveljensä ikäisenään. Meidän perheessä kuuleekin vitsiä siitä, kuinka pikkuveli ei ole mikään tyhjännauraja. Hienosti on myös kasvanut pelkällä tissimaidolla näihin päiviin, todellakin potra poika on. Nyt on aloiteltu maistelemaan kiinteitä, mutta huonosti menee niiden osalta.

Me ollaan pysytty terveinä, Nuutti on kotihoidossa minulla edelleen ja olen yrittänyt luoda meidän päiviin rutiineja jotta isovelikin viihtyisi. En sano että tämä aika pikkuveljen syntymän jälkeen olisi ollut helppoa, välillä kaikkea muuta. Imetyskin lähti niin hurjalla kohinalla käyntiin kotiinpäästyä, että luovutin yhteensä 25 litraa maitoa sairaalallekkin ekojen kolmen kuukauden aikana! Olin todella helpottunut kun lapsi syntyi heinäkuussa, se valtava fyysinen helpotus ensinnäkin ja arki sai alkaa. Suurimpien endorfiinien laantuessa kuukausien kuluessa myös väsymys ja muut negatiiviset tunteet saivat otetta minusta. Vauva nukkui ensimmäiset kolme kuukautta todella hyvin, sittemmin yöt ovat melko katkonaisia ja vauva viihtyy arviolta kuusi kertaa yön aikana tissillä. Välillä siis päivät tuntuvat melko harmailta ja pelkkä ulkona käyminen ja ruuanlaitto tuntuvat pakkopullalta. Ajoittain tuntuu, ettei missään ole mitään järkeä. Ihan kuin räpiköisin jossain lammikossa naamallani eikä kukaan halua auttaa. No asian laita nyt ei ihan täysin ole noin, toki vanhempani auttavat mitä töiltään ja harrastuksiltaan ehtivät, mutta suurimmaksi osaksi pyöritän tätä palettia täysin yksin. Ja vaikka lapset vievät ajatuksia muualle, poden aika valtaisaa yksinäisyyttä ajoittain. Nuutti on mummolassa välillä yökylässä, mutta tuntuu että silloin varsinkin tulee se yksinäisyys kun jää vaan vauvan kanssa kotiin. Välillä mikään ei tunnu hyvältä, ei edes "oma aika" yksin. 

Olen alkanut käymään kuntosalilla kahdesti viikossa niin, että äitini tulee silloin hoitamaan poikia. Kaipa se on hyvä asia, kun tuntuu etten saa itsestäni mitään irti. Tähän mennessä olen siis muutaman kuukauden ajan pakottanut itseni kirjaimellisesti siihen. Jos salille sattuu muitakin ihmisiä, ahdistaa hirmuisesti. Kaipa minua vaivaa nyt jokin suuren suuri epävarmuus, sillä raskaus ei ainakaan parantanut ulkomuotoani. Siihen kun lisää kaiken edellä mainitun, olo on tosiaan varsin väljähtänyt suurimmaksi osaksi. En nyt sano että olisin masentunut, mutta alakuloinen. Syytän osaksi myös talven kaamosta, että en koe olevani pirteä. 

Ystäväni kanssa joulun alla juteltuani pakotin itseni myös tinder-kahville erään kolmikymppisen miehen kanssa. Ajattelin, että pakko ottaa härkää sarvista, jotta en nostata tätä miesvihaani liiaksi korvieni välissä. On haastavaa järjestää edes pientä kahvitteluhetkeä ilman lapsia, mutta olen näin muutaman kerran tehnyt. En tiedä, jostain syystä en tunne mitään. Tämä mies on mukava ja komeakin, ja hänellä on yksi lapsi. Ja ilmeisesti kiinnostunut, vaan en tunne mitään. Kaipaan ehkä halausta ja sitä, että joku sanoisi vielä joskus, että kelpaan tällaisena kuin olen. Nyt kuitenkin tuntuu että ei musta ole mihinkään, hyvä kun tämän hullunmyllyn pyöritykseen kotona. Itku pääsee usein, mutta silloin kun saan sitä "omaa aikaa". Olen muutaman kerran saanut kuulla vanhemmiltani, että koska olen tähän leikkiin lähtenyt, niin se leikki on kestettävä. En siis halua purnata heille ajoittaisesta ahdistuksestani enempää. 

Joka päivä olen kiitollinen terveistä lapsistani, meillä menee ihan hyvin. Yritän ajatella myös omaa hyvinvointiani ja olen alkanut liikkua ja syödä terveellisemmin. Haluan mennä kesää kohti ja päästä tästä kaamoksesta ja loputtomista lumitöistä & uunin lämmittämisestä.  En ole ajatellut vielä mitään työsuunnitelmia, olen kesän yli kotona lasten kanssa. Me mennään päivä kerrallaan, yritän nauttia tästä ajasta, sillä eihän sitä voi tietää vaikka tämä vauva olisi se viimeinen minun osaltani.