Tuli tunne, että on aika vuodattaa hieman tuntoja tänne.
Postiluukusta kolahti summat elatusavusta, mitä S:n on maksettava mulle Nuutista. Se oli 215e, ei siis mikään päätä huimaava summa. Samppaa se kuitenkin ärsytti, meillä tulee nykyään riitaa aina raha-asioista. On ilmeisesti niin vastenmielistä tukea meitä rahallisesti. Mitähän se kuvittelee miten meidän tulis tulla toimeen? Voin valehtelematta sanoa että pennejä on venytettävä ja senttejä laskettava ruokaostoksilla! Maksan melkein 500e vuokrakuluja, auton bensoja, nettiä, puhelinta, sähköä,, mitä kaikkea! Ja siihen ruuat, vaipat ja esimerkiksi Nuutin vaateostokset.
En kestä S:n käytöstä. Tai sitä ajatusmaailmaa. Se ei arvosta edelleenkään mua ja sitä työtä mitä teen pyörittääkseni tätä yksinhuoltajan arkea. Se on kerran katumapäällä avautunut ihan pikkuisen, ja maininnut että hyvin olen hommanu hoitanut. That's it! THAT'S IT?!
En haluais ruveta marttyyriksi, mutta kieltämättä tää meidän rahapolitiikka saa mut hiiltymään. Toki mulla on niin paljon tunteita vielä pelissä. Osa musta kaipaa turvaa, läheisyyttä ja rakkautta. Sitä mitä joskus sain Sampalta. Osa musta sitten on ihan liekeissä Sampalle, kaikelle sille minkä se on pistänyt mut kokemaan! Ja tässä minä olen, tönötän kaksiossani vauvani kanssa.
Juoksen olohuone-keittiö-makkari akselia suurimman osan päivästä, hyppyytän ja pomppuutan poikaani, halailen ja suukottelen, leikitän, syötän ja juttelen. Käydään vaunukävelyllä, jotta N saisi myös raitista ilmaa. Poden huonoa omatuntoa päivittäisen lisämaidon antamisesta, mutta lämmitän sen aina kuitenkin vesihauteessa vaikka se vie aikaa ja poltan aina sormeni, mutta kun se on paljon terveellisempää niin! Ja kaikki tämä vain helpottaakseni imetysrumbaa, paska äiti! Kylvetän Nuutin joka ilta, koska puhtaana on ihana pistää nukkumaan...
Yritän vaan olla hyvä äiti. Tuntuu että asetan itselleni välillä hirmu paineita. Suoriudun päivästä toiseen. Haluan että kämppä on siisti nukkumaan mennessä. En halua herätä aamulla kahvin keittoon kun keittiössä löyhkää edellispäivän tiskit. En siedä villakoiria nurkissa, paria päivää pidempään... Vihaan VIHAAN likaista vessaa. Ja pyykkivuorta. Ja niitä pyykkejä olohuoneen pyykinkuivaustelineessä, jos ne tahtovat viipyä siinä paria päivää pidempään.
Tunnen tekeväni paljon päivän aikana. Hoidan lapseni parhaani mukaan, ja pidän kotini siistinä. Kukaan ei silti sano päivän päätteeksi että jaksoitpa hienosti päivän ja taputa olalle.. Tai halaa ja sano rakastavansa. Äidillekään en halua nykyään enää valittaa tästä raskaasta arjesta, sillä se sanoo mulle että "sellaista se on." En tiedä ymmärtääkö sekään oikeasti kuinka raskaalta tämä välillä tuntuu. Mietin vaan miten joku hoitaa homman kotiin niin sanotusti useamman mukulan kanssa.. Hukkaisin itseni koknaan siihen viidakkoon jos näitä Nuutteja pyörisi jaloissa yhtään enempää!