In MY face

Soitin lastenvalvojalle eilen. Olin hiukan vittuuntunut kyseisen puhelun päätteeksi.

Kerroin asiani: olemme eronneet ja tarvittaisiin apua ensisijaisesti elatusasioiden selvittämisessä. Vanha kurppa (kuulosti siltä!) kyseli meidän jokaisen sotun, ja Nuutin iän tullessa ilmi alkoi voivottelmaan minulle että "Voivoivoivoi voi, lapsi on noin pieni ja te JO erositte!" En vastannut mitään. Odotin että kurppa jatkaa juttujansa, olin lukossa. Se iski taas päin näköä. Olen nyt se nuori hempukka äiti, joka on tehnyt lapsen ja eronnut. Nykyajan nuori, joka ei selvinnyt näistä parisuhteen luomista haasteista ja vauva-perheen arjen pyörityksestä siinä sivussa. Fuck me!

 Yritän nieleskellä tunteitani. Itkettää, vituttaa, hävettää! Kukaan ei ymmärrä miltä musta tuntuu. Olen kuin ontto kuori julkisivultani. Hymyilen, välttelen ihmisiä, en halua puhua tunteistani.. Nuutti on ainoo joka saa mut enää hymyilemään ja nauttimaan elämästä. Onhan Nuutti mun kaikkeni. Tällä hetkellä se todella korostuu... Ilman Nuuttia kierisin jo pohjamudissa. S on polkenut mut niin maahan.

Tänään mulle tuli sellanen kauhee ikävänpuuska Samppaa kohtaan.  Ajattelin vain omaa ikävääni, kaipuuta. Sitä kun Samppa otti mut parhaimpina hetkinä vahvojen käsivarsien syleilyyn. Jaksoi nostaa mut syliinsä, kantoi makkariin ja ennenku "tönäisi" mut sängylle, niin läpsäisi pepulle tuhmasti. Sitä kun oli se olkapää johon vaan nojata ja itkeä kun teki mieli, vaikkei se mitään mulle koskaan vastannutkaan. Mutta se oli siinä. Ja se sen tuoksu, Sampan ominaistuoksu. Sekin on hyvä, turvallinen ja tähän mennessä hyvin kodikas. Se kaikki on pian taakse jäänyttä elämää...

Itkettää. Tällä hetkellä kun Nuutti uinuu tyytyväisenä vieressäni, koen olevani maailman yksinäisin nainen. Kuinka kauan kestää, että vieressäni on joku kodikas tuoksu? Joku miehinen ja täysin oma? Joku joka kietoo kätensä mun ympärilleni keskellä yötä herätessään, ja sanoo mulle päivittäin ne kolme tärkeää sanaa? Joku joka haluaa tukea, rakastaa, kuunnella ja olla läsnä? .. ...

Nuo mielikuvat tuntuu täydeltä utopialta.

Vähiin käy ennenkuin loppuu..

.. Päivät nimittäin. :) Pian ollaan Nuutin kanssa oman katon alla! Asiat ovat alkaneet suttaantumaan just fine. Sampan puolen väki on kuullut erosta sekä melkeinpä suurin osa mun puolen perheestä. Käytiin eilen sukuloimassa tädin mökillä, eikä kukaan (edes uskovainen mummoni) moraalisaarnannut! Toki harmittelivat, mutta tätini ja setäni tarjosivat jopa muuttoapua! Saan heiltä myös heidän vanhan ruokapöydän ja tuolit. :) Ensi viikon loppuna käydään kärräämässä isoimmat tavarat siis heidän, sekä mun porukoitteni avustuksella. Tuntuu että kyllä nää asiat järjestyy, otan vaan sen päivän kerrallaan.

Nyt olen vain nauttinut kesäpäivistä, koska hyttysetkin ovat tehneet katoamistempun! Ollaan oltu ulkona, Nuutti on saanut nukkua päikkäreitä ulkosalla ihanassa ilmassa, ollaan grillailtu porukalla ja nautittu vaan. Samppaan en ole ollut missään yhteyksissä edelleenkään.

Ai niin, Nuutti oppi kääntymään selältä masulleen toissa päivänä!! Mun pieni pallero on jo niin taitava! Olin niin ylpeä kun näin Nuutin ekan pyörähdyksen, mutta samalla mulla kävi heti mielessä mistä asiasta Samppa jäi paitsi. Se ei nähny ekaa pyörähdystä, eikä se tule näkemään mitään ekoja kertoja mitä meidän lapsi oppii. Yritän olla säälimättä, sillä häneltähän se on vaan pois eikä S tajua sitä...

Nuutti on jo niin taitava monessakin asiassa. Se näpertää tuttiakin sormissa ja osaa pistää sen halutessaan suuhun takaisin, nykyään se toimii ajoittain lohdukkeena nukkumaan mennessä. Yleensä N ei huoli tuttia. N on löytänyt myös varpaansa viime päivinä, niitä on niin ihana kutkutella omilla pikku kätösillä. Vaikka kädet ovatkin aiemmin löytyneet ja tarttuvat jo hanakasti kaikkeen kiinni, hiuksista lähtien.. Niin tänään ne viehättivät Nuuttia erityisesti. :D Hän piti nyrkkiä koholla, katsoi todella keskittyneesti siihen ja liikutti nyrkkiä koko ajan lähemmäksi kasvojaan kunnes se kumahti aina hienosti otsaan taikka nenuun!:D Oli mulla kyllä hauskaa sitä katsoessa.. 

Nuutti on myös kova poika pomppimaan ja hyppelehtimään sylissä. Jos hänet laskee jalan päälle haara-asentoon, hän osaa jaloillaan nousta helposti seisomaan ja laskeutua takaisin alas. Tätä hän toistaa monta kertaa peräkkäin, ylös-alas-ylös-alas... Ja jos kehun Nuutti kuinka hienosti hän  osaa jo nousta ylös ja laskeutua alas, hän on yhtä hymyä ja naurua. :) Pienet on ilot.<3 

Nuuttia on selkeästi alkanut myös kiinnostamaan ruoka. Vielä mennään täysimetyksellä ja maitoa tuntuu piisaavaan omiksi tarpeiksi. Aion jatkaa kuuden kuukauden ikään saakka jos suinkin mahdollista, ja sen jälkeen alkaa maistattamaan kiinteitä. :) Vielä ei tunnu olevan kiire kun poika ei itke nälkäänsä koskaan ja vaikuttaa kaikin puolin todella tyytyväiseltä. Syöttövälikin pysyy 2-3h välillä. Öisin heräillään 2-4 kertaa syömään, mutta syömiset ovat noin 5-10min luokkaa ja unia jatketaan aina tyytyväisesti aamuun asti. 

Tähän mennessä mulla on ollut kyllä ihana ja helppo vesseli. :) En voisi olla onnellisempi että olen saanut noin ihanan pojan!

Palaillaan!

Oon tuijotellut parina iltana tätä tyhjää bloginäyttöä. 

Fiilisten lipuessa laidasta toiseen, olen pysytellyt kuitenkin koko ajan pinnalla. Löydän paljon hyviä puolia jo muutosta, olo on seesteinen.

S:n äiti lähetti mulle sähköpostia. Ei puitu eroa, mutta hän totesi että olemme heille rakkaita Nuutin kanssa, hänen apunsa on aina muutaman minuutin matkan päässä ja olemme edelleen perhettä. S:n äiti on sympaattinen nainen, ja toki olemme tekemisissä jatkossakin. Heillä on oikeus lapsenlapseensa.

Tämä nyt on tällaista odottelua. Pari viikkoa vielä. 

Erouutiset saavuttavat uusia korvia päivä päivältä. Jotain voivotteluitakin on kantautunut korviin mutta ei pahempaa moralisointia. 

S:sta ei ole kuulunut mitään. Eikä varmaan kuulukaan ennen kuin muutto lähenee. En kaipaa Samppaa.

Kohtaamisia

S lähetti yllättäen tekstiviestin, että voiko tulla äitinsä kanssa katsomaan Nuuttia. En voinut kieltää, enkä nyt haluakaan tietystikään. Onhan S:lla oikeus nähdä poikaansa ja toisinpäin. Ahdistihan se kuitenkin rinnassa... Se että näkee S:n ja hänen äitinsä tässä tilanteessa. Miten hänen äitinsä käyttäytyy, miten mun porukat, mitä S sanoo tai tekee..?

Kaikki piti yllä hieman teeskenneltyä iloa. Olin melko hiljaa suurimmaksi osaksi, mutta pidin myös pientä hymyä naamalla. Tuntui niin vaikealta. Tähän mennessä vaikeampia tilanteita. Onneksi siskoilla lensi juttua ja tottakai huomio oli Nuutissa koko ajan. Onneksi myös Nuutti jaksoi viihdyttää muita... S:n kanssa välteltiin toistemme katseita. Muutaman kerran ne kohtasivat, eikä siellä näkynyt mitään. Sen katse oli niin tyhjä. Ennen se on voinut olla sitä koiranpentumaista "ikävä" -katsetta. Pidättelin pahaa oloa sisällä kynsin ja hampain, olin päättänyt etten heittäydy mitenkään tunteelliseksi. Ja sitäpaitsi ne tunteet ovat mun ja S:n välisiä, joita en ala puimaan yleisesti. Me ollaan päädytty tähän tilanteeseen ja sille on syynsä!

Heidän tehdessä lähtöään olihan mun äidin sitten ihan PAKKO mainita, että no E muutta nyt Nuutin kanssa sitten sinne lähemmäs sua (viitaten S:n äitiin).S:n äidille tuli niin paha mieli, se alkoi nyyhkyttää ja mun äiti alkoi nieleskellä myös. Se oli se helvetillinen hetki jolloin ois tehny mieli läppästä mun äitiä!! Miksei äiti voinut olla ajattelematta omia tunteitansa?!?! Vittu että olin vihainen mielessäni. S sanoi pikaiset heippamoikat pojalle, veti tossut jalkaan ja häipyi autolle. S:n äiti nyyhkytteli vedet silmissä jotain "tulee niin ikävä..." Eikä mua itkettänyt. Pahalta tuntui kyllä, mutta itku ei vaan tuu vieläkään. 

Syyttelen mielessäni S:aa. Se tämän aiheutti ja se sitä ja tätä ja tota.. Se ei pyytänyt meitä kotiin, se ei halunnut keskustella ja selvittää meidän onglemiamme, S on ollut kuin poissa vaikka me ollaan oltu saman katon alla! Mun mieleen suorastaan tulvahtelee kaikki negatiiviset tapahtumat kun alan kelaileen meidän yhdessäoloa, ja sen jälkeen olen pian raivon vallassa. Sen jälkeen tiedän aina MIKSI minun oli tehtävä tämä. Mun ja Nuutin vuoksi. 

Silti epäröin välillä. Tekisi mieli itkeä, mutta pidättelen. Tekisi mieli romahtaa, vollottaa ja haistattaa pitkät paskat koko elämälle! Mitä helvettiä meille kävi?! Olen niin vihainen että meidän perhe-elämä meni vituiksi! Mitä minä tein väärin?! Vaadinko liikaa?? Mitä tein että asiat ovat nyt näin??? Mutta kunhan pääsen sinne omaan uuteen kotiini, siellä saan tuntea. Nuutin ollessa päiväunilla saan vaikka vollottaa kaksi tuntia putkeen ja kieriskellä itsesäälissä oman asuntoni lattioilla.... Täällä en halua näyttää olevani heikko, en kaipaa sääliä enkä asioiden puimista. Muilla on liikaa tunteita pelissä, ja erityisesti sympatiaa S:aa kohtaan. En kestä sitä. Haluan käsitellä tunteeni yksin..

Pari viikkoa vielä ja tämä kaikki on ohi. Muutto on suoritettu, tavarat aseteltu omaan kotiin.. Aion asettua, olla positiivinen ja odottaa hyvää tulevalta. Aion silti tuntea kaikki nämä paskatkin fiilikset. Aion päästää ne silloin pintaan ja vaan tuntea.. Onneksi mulla on vuosi aikaa sopeutua Nuutin kanssa elämiseen ennen koulun suorittamista loppuun. Mulla on aikaa nuolla näitä haavojani, parannella itseäni, ETSIÄ ITSENI JÄLLEEN!  Teen lupauksen itselleni paremmasta tulevasta. En tyydy ihan mihin vaan, en itseni enkä muiden suhteen. Annan Nuutille kaikkeni, kunhan mun vauvallani on hyvä olla niin se on tärkeintä. Nuutti ei tule näkemään yhtäkään huuto-itkuraivari-riitaa mun ja Sampan välillä...

Olen niin ylpeä ajoittain itsestäni, että onnistuin. Pistin Nuutin ykköseksi ja tein tämän maailman vaikeimman päätöksen, olin niin kiinni sairaassa suhteessamme... En ajattele liikoja mitä tuleva tuo. Toivon toki että Samppa heräisi omasta koomastaan ja alkaisi myös tuntea. Tekisi kaikkensa että olisi läsnä Nuutin elämässä ja oikea isä hänelle.

Aika näyttää.

Muutto mielessä...

Muuttomietinnät pyörii päässä koko ajan. Mieliala on pääsääntöisesti hyvä, välillä epätoivoinen ja surullinen (kun muistelee niitä hyviä aikoja..)

Me muutetaan 5.-6.8 kahden päivän aikana kun äidillä on kaksi vapaapäivää. Niiden aikana kaikki tulis pakata ja siirtää paikasta A paikkaan B. Ne tulisi myös pistää järjestykseen uudessa kämpässä. Raskasta, mutta eiköhän me selvitä!

Pelkään myös sitä ajatusta kun ollaan muutettu ja äiti lähtee kotiin. Ovi läimähtää kiinni ja me jäädään Nuutin kanssa uuteen tuntemattomaan koloon nimeltä "koti". Eka yö asunnossa.. Seuraava päivä kun joka nurkka huutaa hiljaisuutta. Ollaan vaan me kaksi. Saa jotenkin mielen hermostuneeksi...

S ei tullut käymään katsomassa Nuuttia tänäkään viikonloppuna. Siitä on 2,5 viikkoa kun se näki poikaa viimeksi. Ei varmaan aio tullakaan ennenku muutetaan kaupunkiin. Toisaalta en halua edes nähdä sitä!

Pitää kerätä voimia tulevaan... muuttoon erityisesti.

Osoitteenmuutos

Blogilleni ei siis tule uutta osoitetta vaan mulle ja Nuutille! Tällä hetkellä mun motivaatio bloggailuunkin on jostain syystä nousujohteessa. Onneksi en aikanaan poistanut koko blogia, tämä on hieno muistutus menneistä. Myös joitain hyviä hetkiä, mutta paljon niitä huonoja liittyen parisuhteeseen ja sitä kautta tähän pisteeseen.

Meidän asunto sijaitsee toisella puolen kaupunkia mitä Sampan. Tosin kilometrin säteellä Sampan äidin kodista... En tiedä onko tieto vielä hiipinyt S:n puolen perheen korviin, mutta toivon että hekin osaavat käyttäytyä asiallisesti. En kaipaisi mitään ylimääräistä draamaa! S vastasi muutto -viestiini vaan kysymyksellä "Koska voin nähdä Nuuttia?" Vastatessani että joko la-su, en saanut vastausta tuleeko hän vai ei. Tavaroiden jaosta oli myös puhetta, ei mistään muusta. S ei saanut sätkyjä näemmä, ei osoita minkäänlaisia tunteiden ilmaisuja tähän suuntaan, ei pyristele, ei yritä saada meitä takaisin... Oikeasti hyvä vain. Kaikki tämä saa kuitenkin minut uskomaan, että hän salaa toivoi tämän tapahtuvan. Ja hän haluaa olla se marttyyri, joka voi sanoa että ei hän tätä eroa halunnut, vaan minä lähdin pojan kanssa.

No riittää että minä ja S tiedämme totuuden, ihan sama mitä se selittää muille, tiedän mikä on totuus. 

Aion keskittyä vain muhun ja Nuuttiin. Meidän hyvinvointiin ja mun itseni eheyttämiseen. Haluan löytää jälleen sen Elisabethin joka olin joskus kauan sitten.. Sen kuplivan persoonan joka rakasti höpöttää ja nauraa elämälle. :) Haluan tehdä jotain myös itseni eteen, jotta voisin olla tyytyväisempi itseeni ja sitä kautta rakastaa itseänikin enemmän. Sitähän sanotaan, että ei voi rakastaa muita ennenkuin rakastaa itseään? 

Olen vapaa kuin taivaan lintunen. En oikeasti tiennyt kuinka vapauttavan olon tämä kaikki on tuonut mulle. Se ettei mun tarvi mennä enää ikinä mun ja S:n asuntoon voimaan henkisesti pahoin, ei yhtään yötä yksin sängyssä kun S nukkuu sohvalla. Ei riitoja, ei ovien räivintää, ei riitaa kaapin paikasta, ei valitusta kotitöistä, ei nalkutusta toisen älyttömistä hankinnoista... 

Vain minä ja Nuutti. Rakastan tuota vauvanpalleroani niin paljon että itkettää! Se on mun koko elämäni, elämäni valo ja rakkaus. <3 Sen voimalla jaksan olla vahva ja nousta vahvoille jaloilleni. En malta odottaa että saan postailla teille kuvat sitten MEIDÄN asunnostamme, ja kertoilla kuinka hyvin MEILLÄ menee. Siis Nuutinpalleroisen kanssa!

Paljon rakkautta ja haleja teille kaikille iiiiiihanille lukijoille, jotka olette minua virtuaalisesti tukeneet. Mikä voimavara voikaan yksi harmiton blogi täällä bittimaailmassa ollakaan??? OLETTE TÄRKEITÄ!

Uusi alku

Ette ikinä usko. Mun rukouksiini vastattiin!

Eilen illalla ilmestyi se asuntoilmoitus, johon vastasin siis välittömästi. Hyvät ja siistit asunnon menee VÄLITTÖMÄSTI. Siis käsittämättömän nopeaa, varsinkin kun yksityiset ja vuokralaiset kanssakäyvät vain keskenään ilman välitysfirmoja. Ajattelin että jos minä, mitä todennäköisimmin, vastasin ensimmäisenä ilmoitukseen niin luusisi että sitä tarjottaisiin minulle!

Tänä aamuna naishenkilö oli lähettänyt sähköpostiini viestin, että haluanko käydä katsomassa sitä tänään vielä, ja jos se on sopiva niin saan sen vuokralle! Hän sanoi että hänen puhelimeensa on soiteltu koko aamun, että vuokralle haluavia on todella paljon. Hän oli kuulemma sanonut jokaiselle että ottaa yhteyttä myöhemmin, sillä hänellä oli ollut aamulla outo tunne siitä että minä olen oikea vuokralainen! :D How WEIRD is that?! Soitin naiselle ja hän vaikutti älyttömän sympaattiselta ja mukavanoloiselta.. Voiko mua lykästää näin paljon?!

Tänään meen illalla vielä kaupunkiin katsomaan sen ja sitä myöten noin 99% varmuudella tekemään vuokrasopparia! Uskoitteko että näin todella tulee käymään, minä ja Nuutti saadaan uusi alku!

Asunto on 3km päästä keskustasta todella rauhallisella paikkaa. Silti alue on hyvää ja turvallista. Kerrostalo on kahden kerroksen luhtitalo ja ympärillä niittyä ja metsääkin! Ei siis kaupungin pölyjä! Asunnossa on myös tiskikone, uusi keittiö, uudet seinäpinnat, vaatehuone ja koko ilmestys on siis kuvien perusteella ainakin "uudehko". Nainen sanoi että se remontoitiin aikanaan äidilleen... No hieno se ainakin on, ja ennenkaikkea todella sopuhintainen! 420e kk + 20e vedestä per nuppi sekä sähköt. Silti kaikkeen nähden sopuhintainen. Alle 400e ei saa kuin yksiöitä täältä!

Hurratkaa nyt meille vähän. :)) 

Muutos on jo ovella.

EDIT. Vuokrasoppari allekiroitettu!! Äiti oli henkisenä tukenaja tuki kyllä päätöstä. Kuin kivi ois vieriny harteilta. S:lle ilmoitin tekstarilla, en ole saanut vastausta vielä.. Oon ollut niin helpottunut ja hyvänolon tunteessa tänään, et maitoakin on noussut hullunlailla oksitosiini&endorfiiniryöpyn vuoksi... Tuskin uskon itsekään mitä olen saanut vihdoin aikaan!

Sisua, perkele!

Olen todella sisuuntuneessa tilassa. En usko tätä itsekään, mutta olen löytänyt sen sisäisen sisun, jonka voimalla teen tämän muutoksen!

Mulla on kaksi kultakimpaleasuntoa jälleen mahdollisuuden päässä, NYT kaikki sormet ja varpaat ristiin että saan jomman kumman niistä!!! Tuntuu että kaikki tähän mennessä on mennyt mun nenun edestä! En kestä enää, haluan hyvän asunnon meille. 

Sanoin äidillekkin että sillä ei oo enää mitään sanavaltaa, koska olen päättänyt näin.

Se vaikeni.

Päästän irti

Olen surffannut asuntoja toisen perään, pistänyt kyselyitä ja pyyntöjä jotta saisi kuvia sähköpostiin. MIKSI MIKSI MIKSI ihmiset eivät laita kuvia kämpästä jota vuokraavat?? Harvat yksityiset tekevät tätä. Onneksi useimmat kuitenkin kiltisti lähettävät kuvat s-postiin.

Odottelen nyt ensi perjantaina jälleen kuvia s-postiin eräästä lupaavasta kämpästä. Juttelin tänään hyvän ystäväni Alisan kanssa tästä mun elämäntilanteestani. Mun rakas rakas ystäväni, joka on ehkä ainoo 100% tukija tässä tilanteessa. Mut vaan myhäilee ja jaajattelee (teitä lukuunottamatta!):D Olen vakuuttunut jo siitä että omilleen muutto on se ratkaisu. 

Kaipa havahduin eilen jostain mun haihattelustani. Ei tää tuu muuttumaan jos en muuta sitä. Enkä voi muuttaa kuin itseäni ja mun ja Nuutin elämää. S:aa en voi muuttaa, enkä S:n käytöstä.

Palailen myöhemmin viikolla. Tällä hetkellä mieli virkeä ja jopa hymyilyttää aika ajoin.

S:sta en oo kuullut mitään moneen päivään.

Asunnonmetästys alkakoon!

Olin tänään sovitusti yhteyksissä vuokraisännän kanssa. Hän yllättäen ilmoitti että asunnolle on useampikin halukas vuokralainen, ja hän ottaa sen joka lupaa asua siinä väh. vuoden. NICE, se siitä siis! Sanoin että olen pelistä pois.

Sampalle en ilmoittanut mitään (se ois vahingoniloinen). Eiköhän se oikea asunto osu vielä kohdalle... Se MUN asunto on vielä tuolla jossain ja aion nyt haukkana vahtia uusia vapautuvia asuntoja. 

Sitäpaitsi mua ärsyttää suunnattomasti nää vuokraisännät (yksityiset), jotka kauheella vimmalla vuokraa asuntojansa eikä välitä pätkääkään kenelle vuokraavat! Siltä se ainakin vaikuttaa.. Itse yrittää aina hiukan selvittää kuka on ja millä asialla, ja että antaisi mahdollisimman kivan ja kunnollisen käsityksen itsestään vuokralaisena. Koska sitä koen kyllä itse olevani. :) 

Mutta siihen saakka että THE asunto löytyy, saan olla vanhemmillani. 

Pyörä pyörii...

Miten voi olla vaikeaa irrottautua parisuhteesta johon ei ole tyytyväinen? Miten se voi olla niin helvetin vaikeaa?! Olen saanut huomiseen saakka aikaa miettiä yritänkö saada sen asunnon. Olen puinut ja käännellyt asiaa. Suunnilleen joka toisella mietintäkerralla olen toista mieltä. En uskalla, pelottaa, en selviä. Toisaalta uskon itseeni, pakkohan se olisi pärjätä! 

Äidille lähetin viestiä. Hän toki toivoo edelleen että selivitellään S:n kanssa välejä, tai jos olisin vielä täällä heidän luonaan. S:lle lähetin viestiä, se sanoi että voidaan jutella viikonloppuna. Se sanoo aina sitä, eikä mistään tule ikinä mitään. Viikonlopusta toiseen odottelen meidän välienselvittelytuokioita. Lopulta tulistutaan ja S kaahaa tiehensä, tai jos porukat on kotona niin silloin ei tietysti voi niiden vuoksi jutella. Ei edes omassa huoneessa. Siis näin S:n mielestä... Joten sanoin että koska vanhemmat tulevat viikonloppuna niin ei me voida muutenkaan jutella, ja tulkoot katsomaan poikaa sitä seuraavana viikonloppuna. Ei tunnu olevan niin tärkeää muutenkaan joka viikonloppu nähdä poikaa, eikä se ollut tälläkään kertaa. Asunnon ottamiseen S ei sanonut mitään, ei ottanut mitään kantaa. Ei puolustele, ei taistele. 

Kaipa tässä on muutamassa kuukaudessa jo käynyt se, että ollaan periaatteessa jo totuttu tahoillamme elämään. Elämään siis omillamme. Minä pojan kanssa ja S omassa kolossaan touhuten mitä ikinä lystää. Se että lyötäs viiminen niitti tähän hommaan niin sanotusti, ei taida paljoa hetkauttaa! Ei ainakaan vaikuta siltä. Itse aika ajoin kieriskelen tässä säälissä ja toivon että kunpa sitä ja kunpa tätä tapahtuisi! Kunpa S haluaisi olla enemmän läsnä ja meidän perhe olisi se tiimi. Välttelen ajatusta yksinhuoltajana olemisesta ja toisaalta en haluaisi ikinä jakaa Nuuttia kenenkään kanssa! Jos me erotaan S:n kanssa, niin en tiedä miten ikinä kykenen antamaan Nuuttia sille hoidettavaksi saatikka yökylään? Eihh..

Olen etsinyt tässä vastauksia. Kuka mulle antaa vastauksia?! Kuka sanoo että TEE NYT NÄIN?! Ei ilmeisesti kukaan. Jos en ota sitä kämppää, harmittelen että se oli sopivan kokoinen ja kouluni vieressä, edullinen kaksioksi ja siinä on vielä tiskikonekin! Löydänkö moista kultakimpaletta enää myöhemmin? Jos otan sen asunnon, niin mietin että se piste tuli nyt tässä. Löin pisteen meidän perheen tulevaisuudelle ja olen nyt omillani. Kaikki läheiset pettyvät minuun ja siihen kuinka kärsimätön olin S:n suhteen. Muutama "hassu" vuosi on ollu lievää alamäkeä ja minä otan eron! Ennen vanhaan olisin saanut kunnon hupakon leiman otsaani, eihän mies sentään pahoinpitele minua! Hänhän vaan on MIES. Kirjaimellisesti. 

En tiedä miten hypätä ulos tästä helvetillisestä oravanpyörästä. Ennen olen dumpannut äijiä paljon vähemmästäkin. 

Miten meillä menee?

Kun moni muu tuore äiti pyörii jo uuden vauvakuumeen kourissa (siltä se ainakin vaikuttaa!:D), mun mietintämyssyssä on hiukan toisenlaiset ajatukset. Toisaalta olen jopa hiukan "kateellinen" teille tuoreille äideille, jotka OIKEASTI pystytte alkaa suunnittelemaan jo pikku kakkosia ja nauttimaan vauva-arjesta rakkaanne kanssa. Nostaako neiti katkeruus päätänsä täällä? Kyllä minäkin haluaisin vielä joskus lisää lapsia, ehkä useammankin! Mutta en Sampan kanssa, enkä taatusti lähivuosinakaan. Tämä ajatus jotenkin hämmentää minua, rakastanko S:aa enää lainkaan? Ja esimerkiksi jos tiedän taatusti haluavani vielä joskus lisää lapsia, enkä tahdo niitä S:n kanssa, niin what's the fucking point?! Odotan kai ihmettä tapahtuvaksi! 

Aloin kai kelailemaan näitä ajatuksia sen seurauksena, kun näin kaksi päivää sitten lapsuudenystävääni. Nykyään me ollaan vaan harvakseltaa yhteyksissä, eikä tiedetä toistemme elämistä oikeastaan hölkäsen pölähtävää. Tai noh, nyt päästiinkin sitten jo enemmän kartalle! Hän on mua pari vuotta vanhempi ja hänellä on myös parin vuoden ikäinen tyttölapsi. Hän erosi ex-miehestään lapsen ollessa puolivuotias (minkä tiesin, mutten tiennyt syitä sillä vaikuttivat täydellisiltä yhdessä..) ja myönsi tehneensä jo valmiiksi paskaan suhteeseen lapsen. Kuulemma viimeinen vuosi, ennenkuin hän teki lopullisen ratkaisunsa, oli melko helvettiä. Mies ei osallistunut lapsenhoitoon, sillä kävi päivätöissä ja muun vapaa-ajan kulutti harrastustensa parissa. Kuulemma 3h illassa upposi niin salilla kuin jääkiekkoa pelaten - kevyesti. Lopulta ystävättäreni oli saanut tarpeekseen. Ei kuulemma lopulta enää rakastanut koko juippia, vaikka itse juippi olisi kyllä halunut jatkaa touhua. Kuulostaa vähän liiankin tutulta. Hän mainitsi myös ettei enää suhteen loppuessa tuntenut mitään rakkautta miestään kohtaan, koko homma oli lyyhistynyt kasaan... 

Hmmm..

Nyökyttelin päätäni ymmärtäväisenä, ja mietin mielen syövereissä että kunpa tietäisit kuinka ymmärrän sinua.. Tuntui kuitenkin liian haavoittuvaiselta avautua hänelle. Mun haavat on vielä niin auki, enkä oikeastaan tarvitse mitään rohkaisua. Olen viime aikoina miettinyt paljon asioita. Pyrkinyt olemaan ajattelematta, sitten taas ajatellut senkin edestä, rauhoittunut, keskittynyt Nuuttiin, raivannut aikaa itselleni ja omalle hyvinvoinnille... Tämän keskellä olen ollut S:nBlogger on Googlen ilmainen blogityökalu, jonka avulla voit helposti jakaa ajatuksesi muiden kanssa. Bloggerin avulla on helppo lähettää tekstiä, valokuvia ja videoita omaan tai tiimisi blogiin. kanssa hyvin vähän tekemisissä. Tuntuu että päivä päivältä kaipaan sitä vähemmän, välillä tuntuu etten oikein tunne mitään sitä kohtaan. Joskus iskee se puuska, kunpa minullakin olisi ymmärtävä ja rakastava syli! Se oma hiton perheidylli!! 

Samppa on käynyt täällä mun vanhemmillani viikonloppuisin katsomassa poikaa. On tuntunut epämukavalta, sen käytös on niin teennäistä. Eikä se kai tajua oikeasti mitä menettää! Olen juhannuksena, juhannuksen jälkeisellä tapaamiskerralla sekä eilen yrittänyt saada S:aa juttelemaan mun kanssa. Olen kysynyt siltä täysin asiallisesti ja hienovaraisesti, miksi se ei sano mulle että "Tulkaa kotiin, tahdon teidät sinne." ????!! Sen vastaus on joka hel-ve-tin kerralla ollut "En ala sun kanssa pelleilemään." "Mun ei tarvii puhua sulle mun tunteista yhtikäs mitään!" Ne kerrat kun olen ollut heikoimmillani ja valmiina kapsahtamaan sen retkaleen kaulaan, se on vetänyt tuttuun tyyliin maton mun jalkojeni alta.. Käyttäytynyt täysin tökerösti, ennenkaikkea epäkunnioitettavasti. Leikkinyt kuin ongelmia ei olisi lainkaan! En vittu ymmärrä missä kuplassa se leijjuu! Eikä se tajua mun pahaa oloa.

Olen edelleen mun vanhemmillani. Olen ollut täällä toukokuun lopusta lähtien lukuunottamatta niitä muutamia päiviä kaupungissa. Pelottavinta tässä on se, että olen alkanut nyt "pelkäämään" todella omilleni muuttoa. Olen alkanut nauttimaan siitä, että mulla on ihmisiä ympärillä ja apuakin tarjolla. Mun vanhemmat hoitavat Nuuttia silloin kun tahdon syödä, käydä vessassa tai suihkussa. Miten pärjäisin yksin lapsen kanssa?! Myös se, että itse voi jutella aikuisten ihmisten kanssa, tekee hyvää. En haluaisi sulkeutua vauvan kanssa johonkin yksiöön kaupunkiin ja tuntea olevani täysin yksin vauvani kanssa! Pelottavaa. En ilmeisesti olekaan se itsenäinen nainen joka luulin, musta on tullut heikko! 

Eilinen S:n vierailu ei mennyt taas ihan niinku Strömsössä... Se ei ollut nähnyt yli viikkoon poikaa mutta ei jaksanut juuri innostua Nuutin viihdyttämisestä saatikka sylissä pitämisestä. Oma puhelin ja netissä surffailu sillä oli sitäkin tärkeämpää. Ja kaikesta paskasta mulle jauhaminen. Minä tein myös ruuan, jonka eteen hän teki mitä? No istui sohvalla tietysti, ja arvosteli lopuksi kuinka mautonta ruoka suurimmaksi osaksi oli. Minä kylvetin Nuutin, minä viihdytin ja leikitin Nuuttia illan... Lopulta sanoin S:lle että jos hän tahtoo jäädä yöksi, niin nukkukoon yläkerrassa olevassa huoneessa kun itse N:n kanssa nukuttiin alakerran makkarissa. Onhan S nukkunut siellä ennenkin kun meille on tullut riitaa vanhempieni luona, mm. raskausaikana. No tällä kertaa S sanoi, että jos en anna hänen nukkua mun vieressä niin hän lähtee takas kaupunkiin. Kello loi puoltayötä ja kaupunkiin on matkaa lähemmäs pari tuntia..Saatiin riita aikaseks ja S lähteä paukautti. Mun vanhemmat ei onneksi ole kotona tällä hetkellä vaan kesälomareissulla, joten eivät nähneet tätä draamaa. Olisin silti luullut että S tahtoisi olla Nuutin kanssa vielä sunnuntainakin, eli tänään!! Ja sanoinkin siitä sille, mutta eihän se mulkku mitään vastannut! Ei tainnut siis kiinnostaa.

Ja toisekseen miksi haluaisin nukkua sen vieressä?!?! Enhän pian ole nukkunut koko kesänä! Ja hommat etenevät aina samaan tahtiin, S tahtoo SITÄ ja sitten tarpeet on tyydytetty taas muutamaksi viikkoa... Mulle tulee vaan paska fiilis! Viime kerralla kun se viipyi yön yli, niin sen piti seukki aamuna lähteä erään asiansa vuoksi aamulla VARHAIN kaupunkiin. Nuutti herätti tuona aamuna sopivasti yhdeksältä. Nostin pojan meidän keskellä pyörimään ja kiljahtelemaan. S suuttui ihan vietävästi, sanoi että hänen on varmaan lähdettävä välittömästi ajamaan (häiriintyi siis kun poika herätti hänet vaikka väsytti!). Sanoin sit että no mepäs noustaan Nuutin kanssa ja mennään alas keitteleen kahvia, että tulla perässä. Niin arvatkaa vaan, jätkä veteli kaikessa autuudessaan hirsiä vielä 1,5h!!! NIINPÄ NIIN. Olisin minäkin voinut vaikka yhtenä aamuna nukkua sen verran pidempään kun S olisi voinut hoitaa Nuuttia! Mutta ei se tolvana ymmärrä mitään, eikä se ymmärtänyt vaikka mainitsin tästäkin kerrasta sille tapahtuneen jälkeen. Että voisko JOSKUS ajatella muitakin kuin itseään?? Lapsi tuntuu vaan kaikin puolin olevan mun vastuullani... Ja Samppa on yks iso lapsi myös!