Kun moni muu tuore äiti pyörii jo uuden vauvakuumeen kourissa (siltä se ainakin vaikuttaa!:D), mun mietintämyssyssä on hiukan toisenlaiset ajatukset. Toisaalta olen jopa hiukan "kateellinen" teille tuoreille äideille, jotka OIKEASTI pystytte alkaa suunnittelemaan jo pikku kakkosia ja nauttimaan vauva-arjesta rakkaanne kanssa. Nostaako neiti katkeruus päätänsä täällä? Kyllä minäkin haluaisin vielä joskus lisää lapsia, ehkä useammankin! Mutta en Sampan kanssa, enkä taatusti lähivuosinakaan. Tämä ajatus jotenkin hämmentää minua, rakastanko S:aa enää lainkaan? Ja esimerkiksi jos tiedän taatusti haluavani vielä joskus lisää lapsia, enkä tahdo niitä S:n kanssa, niin what's the fucking point?! Odotan kai ihmettä tapahtuvaksi!
Aloin kai kelailemaan näitä ajatuksia sen seurauksena, kun näin kaksi päivää sitten lapsuudenystävääni. Nykyään me ollaan vaan harvakseltaa yhteyksissä, eikä tiedetä toistemme elämistä oikeastaan hölkäsen pölähtävää. Tai noh, nyt päästiinkin sitten jo enemmän kartalle! Hän on mua pari vuotta vanhempi ja hänellä on myös parin vuoden ikäinen tyttölapsi. Hän erosi ex-miehestään lapsen ollessa puolivuotias (minkä tiesin, mutten tiennyt syitä sillä vaikuttivat täydellisiltä yhdessä..) ja myönsi tehneensä jo valmiiksi paskaan suhteeseen lapsen. Kuulemma viimeinen vuosi, ennenkuin hän teki lopullisen ratkaisunsa, oli melko helvettiä. Mies ei osallistunut lapsenhoitoon, sillä kävi päivätöissä ja muun vapaa-ajan kulutti harrastustensa parissa. Kuulemma 3h illassa upposi niin salilla kuin jääkiekkoa pelaten - kevyesti. Lopulta ystävättäreni oli saanut tarpeekseen. Ei kuulemma lopulta enää rakastanut koko juippia, vaikka itse juippi olisi kyllä halunut jatkaa touhua. Kuulostaa vähän liiankin tutulta. Hän mainitsi myös ettei enää suhteen loppuessa tuntenut mitään rakkautta miestään kohtaan, koko homma oli lyyhistynyt kasaan...
Hmmm..
Nyökyttelin päätäni ymmärtäväisenä, ja mietin mielen syövereissä että kunpa tietäisit kuinka ymmärrän sinua.. Tuntui kuitenkin liian haavoittuvaiselta avautua hänelle. Mun haavat on vielä niin auki, enkä oikeastaan tarvitse mitään rohkaisua. Olen viime aikoina miettinyt paljon asioita. Pyrkinyt olemaan ajattelematta, sitten taas ajatellut senkin edestä, rauhoittunut, keskittynyt Nuuttiin, raivannut aikaa itselleni ja omalle hyvinvoinnille... Tämän keskellä olen ollut S:nBlogger on Googlen ilmainen blogityökalu, jonka avulla voit helposti jakaa ajatuksesi muiden kanssa. Bloggerin avulla on helppo lähettää tekstiä, valokuvia ja videoita omaan tai tiimisi blogiin. kanssa hyvin vähän tekemisissä. Tuntuu että päivä päivältä kaipaan sitä vähemmän, välillä tuntuu etten oikein tunne mitään sitä kohtaan. Joskus iskee se puuska, kunpa minullakin olisi ymmärtävä ja rakastava syli! Se oma hiton perheidylli!!
Samppa on käynyt täällä mun vanhemmillani viikonloppuisin katsomassa poikaa. On tuntunut epämukavalta, sen käytös on niin teennäistä. Eikä se kai tajua oikeasti mitä menettää! Olen juhannuksena, juhannuksen jälkeisellä tapaamiskerralla sekä eilen yrittänyt saada S:aa juttelemaan mun kanssa. Olen kysynyt siltä täysin asiallisesti ja hienovaraisesti, miksi se ei sano mulle että "Tulkaa kotiin, tahdon teidät sinne." ????!! Sen vastaus on joka hel-ve-tin kerralla ollut "En ala sun kanssa pelleilemään." "Mun ei tarvii puhua sulle mun tunteista yhtikäs mitään!" Ne kerrat kun olen ollut heikoimmillani ja valmiina kapsahtamaan sen retkaleen kaulaan, se on vetänyt tuttuun tyyliin maton mun jalkojeni alta.. Käyttäytynyt täysin tökerösti, ennenkaikkea epäkunnioitettavasti. Leikkinyt kuin ongelmia ei olisi lainkaan! En vittu ymmärrä missä kuplassa se leijjuu! Eikä se tajua mun pahaa oloa.
Olen edelleen mun vanhemmillani. Olen ollut täällä toukokuun lopusta lähtien lukuunottamatta niitä muutamia päiviä kaupungissa. Pelottavinta tässä on se, että olen alkanut nyt "pelkäämään" todella omilleni muuttoa. Olen alkanut nauttimaan siitä, että mulla on ihmisiä ympärillä ja apuakin tarjolla. Mun vanhemmat hoitavat Nuuttia silloin kun tahdon syödä, käydä vessassa tai suihkussa. Miten pärjäisin yksin lapsen kanssa?! Myös se, että itse voi jutella aikuisten ihmisten kanssa, tekee hyvää. En haluaisi sulkeutua vauvan kanssa johonkin yksiöön kaupunkiin ja tuntea olevani täysin yksin vauvani kanssa! Pelottavaa. En ilmeisesti olekaan se itsenäinen nainen joka luulin, musta on tullut heikko!
Eilinen S:n vierailu ei mennyt taas ihan niinku Strömsössä... Se ei ollut nähnyt yli viikkoon poikaa mutta ei jaksanut juuri innostua Nuutin viihdyttämisestä saatikka sylissä pitämisestä. Oma puhelin ja netissä surffailu sillä oli sitäkin tärkeämpää. Ja kaikesta paskasta mulle jauhaminen. Minä tein myös ruuan, jonka eteen hän teki mitä? No istui sohvalla tietysti, ja arvosteli lopuksi kuinka mautonta ruoka suurimmaksi osaksi oli. Minä kylvetin Nuutin, minä viihdytin ja leikitin Nuuttia illan... Lopulta sanoin S:lle että jos hän tahtoo jäädä yöksi, niin nukkukoon yläkerrassa olevassa huoneessa kun itse N:n kanssa nukuttiin alakerran makkarissa. Onhan S nukkunut siellä ennenkin kun meille on tullut riitaa vanhempieni luona, mm. raskausaikana. No tällä kertaa S sanoi, että jos en anna hänen nukkua mun vieressä niin hän lähtee takas kaupunkiin. Kello loi puoltayötä ja kaupunkiin on matkaa lähemmäs pari tuntia..Saatiin riita aikaseks ja S lähteä paukautti. Mun vanhemmat ei onneksi ole kotona tällä hetkellä vaan kesälomareissulla, joten eivät nähneet tätä draamaa. Olisin silti luullut että S tahtoisi olla Nuutin kanssa vielä sunnuntainakin, eli tänään!! Ja sanoinkin siitä sille, mutta eihän se mulkku mitään vastannut! Ei tainnut siis kiinnostaa.
Ja toisekseen miksi haluaisin nukkua sen vieressä?!?! Enhän pian ole nukkunut koko kesänä! Ja hommat etenevät aina samaan tahtiin, S tahtoo SITÄ ja sitten tarpeet on tyydytetty taas muutamaksi viikkoa... Mulle tulee vaan paska fiilis! Viime kerralla kun se viipyi yön yli, niin sen piti seukki aamuna lähteä erään asiansa vuoksi aamulla VARHAIN kaupunkiin. Nuutti herätti tuona aamuna sopivasti yhdeksältä. Nostin pojan meidän keskellä pyörimään ja kiljahtelemaan. S suuttui ihan vietävästi, sanoi että hänen on varmaan lähdettävä välittömästi ajamaan (häiriintyi siis kun poika herätti hänet vaikka väsytti!). Sanoin sit että no mepäs noustaan Nuutin kanssa ja mennään alas keitteleen kahvia, että tulla perässä. Niin arvatkaa vaan, jätkä veteli kaikessa autuudessaan hirsiä vielä 1,5h!!! NIINPÄ NIIN. Olisin minäkin voinut vaikka yhtenä aamuna nukkua sen verran pidempään kun S olisi voinut hoitaa Nuuttia! Mutta ei se tolvana ymmärrä mitään, eikä se ymmärtänyt vaikka mainitsin tästäkin kerrasta sille tapahtuneen jälkeen. Että voisko JOSKUS ajatella muitakin kuin itseään?? Lapsi tuntuu vaan kaikin puolin olevan mun vastuullani... Ja Samppa on yks iso lapsi myös!
Mielestäni sinun mielenterveys on tässä asiassa tärkein. Olen nyt seurannut tätä blogia läpi raskausajan tähän päivään ja täytyy sanoa ettei mikään ole muuttunut, tekstien perusteella. Yksin asuminen voi tuntua kamalalta ja pelottavalta aluksi mutta olisi mielestäni parempi vaihtoehto.
VastaaPoistaMuuta pois, vaikka lähemmäs vanhempiasi ja tukiverkkoa. Katso miten asiat etenee ja pidä huolta itsestäsi. Se on tärkeintä! Turhaan kannat vastuuta toisesta aikuisesta, jolla selvästi on yksi jos toinenkin asia opittavana elämässä.
Tiedän myös perheitä jossa lapsi on onnellisempi yhden, terveen, onnellisen vanhemman kanssa kuin kahden riitelevän kanssa...
Tsemppiä! Eiköhän asiat selviä!
Koska kirjoittelet aika vapaasti elämästäsi tänne, niin oletan sinun olevan valmis vapaaseen kommentointiin. Tarkoitukseni ei ole loukata, mikäli sellaisen kuvan saat seuraavasta tekstistä.
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi jonkin aikaa ja erityisesti silmään ovat pistäneet sinun ja miehesi väliset asiat. Kirjoittamasi perusteella teillä ei mene hyvin, ei oikeastaan käsitykseni mukaan edes odotusaikana. On normaalia, että rakkaudessa on ryppyjä aina välillä, mutta ne ei saisi olla pääasia parisuhteessa. Välittäminen, toisen huomioon ottaminen, rakastaminen ovat mielestäni pääasia.
Kuten edellä oleva kirjoittaja sanoi, mielenterveytesi on tärkein kuin myös lapsen elämä. Lapsi varmasti tiedostaa myöhemmässä elämänvaiheessa olevansa isänsä puolelta "ei niin haluttu". On mielestäni hirveää, että miehesi suuttuu tuodessasi lapsen sänkyyn teidän väliinne ja jotenkin tuntuu siltä, että tuo käyttäytyminen ei tule muuttumaan ajan myötä.
Voi olla, että saavutat onnellisemman elämän aluksi yksinäsi lapsen kanssa ja myöhemmässä vaiheessa saatat löytää tasa-arvoisen kumppanin jatkoon. En suosittele jahkailemaan ja odottamaan, että jos kaikki muuttuisi miehesi osalta ja hänestä tulisi isällisempi ja "järkevämpi". Tiedä vaikka olet samassa tilanteessa vielä vuosien päästä ja mahdollisesti vielä katkeroituneena tapahtuneesta.
Toivottavasti ottaisit itserakkautesi tärkeimmäksi tällä hetkellä ja annat miehen mennä menojaan sinne minne mielii.
I've been there, vaikkakaan en ihan samanlaisessa tilanteessa. Ensimmäinen poikaystäväni oli aluksi mukavan tuntuinen ja tuntui, että eläisin hänen kanssaan monia vuosia onnellisena. Jo kuukausien päästä hän alkoi kommentoida ulkonäköäni negatiivisesti mm. mursun poskilla ja sillä, että tarvitsen meikkiä, jotten näyttäisi niin kauhealta. Minä tietysti loukkaannuin, nielin kommentit ja pahat yläastekiusaamiset nostivat päätään. Jossain vaiheessa tuntui, että vain nuo negatiiviset kommentit pyörivät päässä ja vaikka sanoinkin niiden satuttavan, ei mies muuttanut käytöstään. Koska muutosta ei tullut, jätin hänet. En halunnut muuttua sellaiseksi naiseksi, joka ajattelee, että: "minä olen ihan kauhean näköinen, ei minulla mitään arvoa ole, mutta onneksi tuo mies sentään minua katselee ja "hyväksyy"..." Halusin olla itsevarma, hyvällä tapaa itserakas ja voimakas.
Ensimmäiset pari kuukautta erossa menivät sumussa ja miettien teinkö virheen. Mies rankui minua takaisin soitoilla ja kirjein. En kääntänyt päätäni ja olen nyt suunnattoman iloinen siitä, että olen juuri tässä.
Koska kirjoittelet aika vapaasti elämästäsi tänne, niin oletan sinun olevan valmis vapaaseen kommentointiin. Tarkoitukseni ei ole loukata, mikäli sellaisen kuvan saat seuraavasta tekstistä.
VastaaPoistaOlen lukenut blogiasi jonkin aikaa ja erityisesti silmään ovat pistäneet sinun ja miehesi väliset asiat. Kirjoittamasi perusteella teillä ei mene hyvin, ei oikeastaan käsitykseni mukaan edes odotusaikana. On normaalia, että rakkaudessa on ryppyjä aina välillä, mutta ne ei saisi olla pääasia parisuhteessa. Välittäminen, toisen huomioon ottaminen, rakastaminen ovat mielestäni pääasia.
Kuten edellä oleva kirjoittaja sanoi, mielenterveytesi on tärkein kuin myös lapsen elämä. Lapsi varmasti tiedostaa myöhemmässä elämänvaiheessa olevansa isänsä puolelta "ei niin haluttu". On mielestäni hirveää, että miehesi suuttuu tuodessasi lapsen sänkyyn teidän väliinne ja jotenkin tuntuu siltä, että tuo käyttäytyminen ei tule muuttumaan ajan myötä.
Voi olla, että saavutat onnellisemman elämän aluksi yksinäsi lapsen kanssa ja myöhemmässä vaiheessa saatat löytää tasa-arvoisen kumppanin jatkoon. En suosittele jahkailemaan ja odottamaan, että jos kaikki muuttuisi miehesi osalta ja hänestä tulisi isällisempi ja "järkevämpi". Tiedä vaikka olet samassa tilanteessa vielä vuosien päästä ja mahdollisesti vielä katkeroituneena tapahtuneesta.
Toivottavasti ottaisit itserakkautesi tärkeimmäksi tällä hetkellä ja annat miehen mennä menojaan sinne minne mielii.
I've been there, vaikkakaan en ihan samanlaisessa tilanteessa. Ensimmäinen poikaystäväni oli aluksi mukavan tuntuinen ja tuntui, että eläisin hänen kanssaan monia vuosia onnellisena. Jo kuukausien päästä hän alkoi kommentoida ulkonäköäni negatiivisesti mm. mursun poskilla ja sillä, että tarvitsen meikkiä, jotten näyttäisi niin kauhealta. Minä tietysti loukkaannuin, nielin kommentit ja pahat yläastekiusaamiset nostivat päätään. Jossain vaiheessa tuntui, että vain nuo negatiiviset kommentit pyörivät päässä ja vaikka sanoinkin niiden satuttavan, ei mies muuttanut käytöstään. Koska muutosta ei tullut, jätin hänet. En halunnut muuttua sellaiseksi naiseksi, joka ajattelee, että: "minä olen ihan kauhean näköinen, ei minulla mitään arvoa ole, mutta onneksi tuo mies sentään minua katselee ja "hyväksyy"..." Halusin olla itsevarma, hyvällä tapaa itserakas ja voimakas.
Ensimmäiset pari kuukautta erossa menivät sumussa ja miettien teinkö virheen. Mies rankui minua takaisin soitoilla ja kirjein. En kääntänyt päätäni ja olen nyt suunnattoman iloinen siitä, että olen juuri tässä.
Samaa minäkin toivon, että saat voimia edes erota Sampasta. Asuit sitten alkuun vaikka vanhemmillasi, mutta tilanteesi ei ikinä mene eteenpäin ellet itse tee sille jotain :/
VastaaPoistaEdelleen minäkin kannustan eroon. Onhan se vaikeaa, etenkin jos sulla on vielä tunteita... Mutta ehkä sitten kun lähdet, S tajuaa mitä menettää ja muuttuu? Tai ehkä sinä huomaat miten paljon helpompaa on olla irtaallaan siitä "toisesta lapsesta" ja tulet onnellisemmaksi?
VastaaPoistaHei KIITOS teille kaikilla taas kommenteista. Uskomatonta että joku jaksaa lukea mun tunteideni vuodatusta. Usein koenkin olevani tosi säälittävä ja eläväni tässä ihme noidankehässä, mutta olen samaa mieltä että jotain olisi pian tapahduttava. Vellon tässä epätietoisuudessa, mitä tehen minne menen.. miten selviän?
VastaaPoistaKaipa sitä tosiaan ensin on kovin masentunut kaikesta, mutta ajan kanssa huomaisi olevansa onnellinen N:n kanssa kaksistaan. Nytkin kun porukat on olleet jo viikon pois kotoa ja olen hoitanut vauvan yksin, olen SELVINNYT. Ja jopa koiran ja kissan hoidosta siihen päälle. Sekä kodin! :D Ekat päivät täällä vanhemmilla yksin tuntuivat myös jotenkin kauheilta, olin ihan yllättynyt mun tunnereaktiosta.. Mutta jo viikossa olo on OK! Sellainen että kaikkeen tottuu ja kaikesta selviytyy jos on tahtoa!:) Tämä kokeilu luo jo uskoa siihen omillaan selviytymiseen.. ;)
PS. Olen katsellut asuntoja, ei ole ollut hyviä tarjolla KUNNES tänä iltana ilmestyi uusi ilmoitus! Sopu hintainen kaksio, siisti, astianpesukone ja ennen kaikkea koulun vieressä! Miinuksena että asunto on 3. kerroksessa eikä hissiä?? Miten rattaiden kanssa?! Joka tapauksessa vuokranantajakin lähetti mulle välittömästi kuvia kohteesta ja kerroin olevani todella kiinnostunut. Olin ilmeisesti ensimmäinen joka kysyi asunnon perään.. Nyt kuumottaa, MITÄ TEHDÄ!
Hienoa! Luota itseesi :)
VastaaPoistaSitten tuosta 3. kerroksesta ja rattaista:
Kannattaa ottaa selville, onko alakerrassa jotain lukittavaa yhteisvarastoa (siis ulkoiluvarasto pyörille, vaunuille jne.) tai kuuluuko asuntoon omaa irtaimistovarastoa (siis kellarihäkkiä), jonne vaunut voisi helposti sujauttaa sisälle tullessa. Sitten kantokopan kanssa tai lapsi sylissä rappuset ylös. Yksi vaihtoehto on yrittää totuttaa lasta kantoliinaan tai -reppuun. Kyllä se siitä :)
Ekakin voimia vaikeaan tilanteeseen. Kyllä miehellä on todella isyys ja puolisona oleminen hukassa kun noin käyttäytyy.
PoistaMe asuttiin ennen 3kerroksessa. Jätin rattaat alakertaan pieneen syvennykseen ja kannoin vauvan joko äp-pussissa tai sylissä ylös. Hyvin meni!
Otaota! :)
VastaaPoistaYstäväni on asunut vuosia kahden lapsen kanssa 3kerroksessa, hissitön talo myös :) Ja kaksi pientä, silti hän kätevästi saa muksut, tuplavaunut ja ostoskassit paikoilleen nopeammin kuin itse menisin hissillä yhden kakrun kanssa.. Kyllä se siitä alkaa sujumaan! :)